Rakas päiväkirja, tällä viikolla olemme saaneet seurata kahta jännitysnäytelmää: kohublondi Johanna ”Tuxu” Tukiaisen itsemurhaviestittelyjä Facebookissa ja sitä kuinka yhden euroviisumaan kommandot kävivät tappamassa kansainvälisillä merialueilla toisen euroviisumaan kansalaisia ja tämän ensimmäisen euroviisumaan poliittinen johto pitää toimintaa kutakuinkin normaalina vastauksena tietoiseen provokaatioon (josta se kaiken lisäksi väitti olevansa tietoinen).

Kuten kaikki laatujournalismia seuraavat tietävät, Tukiaisen vanhemmat ovat Livets Ord / Elämän Sana -yhdistyksen jäseniä. Kyseinen liike lasketaan helluntailaisuudesta polveutuneeseen niin sanottuun menestysteologiaan kuuluvaksi. Kuten nimestä voi päätellä, kyseisen liikkeen piirissä on viety äärimmilleen kalvinistinen ajatus siitä, että mitä enemmän onnistuu keräämään maallista mammonaa ja menestymään elämässä (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), sitä enemmän osoittaa olevansa Jumalan valitsema. Tätä kautta tulee ymmärrettäväksi se, miksi Tukiainen mainitsee kaikissa haastatteluissa ja blogimerkinnöissään, mitä merkkivaatteita hänellä on päällään, missä hän on matkustellut ja keitä julkkiksia tavannut. Luterilaiselle Tukiaisen elämänasenne vaikuttaa lähinnä absurdilta ja huvittavalta. Tukiaiselle itselleen kyse ei ole ainoastaan siitä, että hän tienaa kohtalaisen hyvin esittelemällä ”glamour-elämäänsä”, vaan kyseessä on hänelle uskonnosta. Me, jotka emme usko glamourin kaikkivoipaisuuteen, olemme uskomattomia pakanoita.

Mitä tekemistä Tukiaisella on euroviisumaiden kansalaisten välisellä yhteenotolla itäisellä Välimerellä? No, tietenkin se, että jos luterilaiselle menestysteologinen käsitys mammonasta on lievästi sanottuna erikoinen, niin näin on myös helluntailaisuuden ja siitä polveutuvien herätyskristillisten liikkeiden käsitys Israelista. Viimeksi mainitut kun eivät ainoastaan painota ensimmäisen Mooseksen kirjan 12. luvun 3. jaetta ”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille” enemmän kuin luterilaiset teologit, vaan ajattelevat kyseisen – mahdollisesti noin 3 5000 sitten kirjoitetun – kohdan viittaavan vuonna 1948 sosialistien perustamaan Israelin tasavaltaan. Luterilaiselle teologialle hengellinen Israel viittaa uuden liiton solmimisen eli Jeesuksen ristinkuoleman jälkeiseen kristikuntaan ja moderni Israelin valtio on taasen yksi valtio muiden joukossa ilman erityisasemaa. En keksi helluntailaisten tulkinnalle tähän hätään muuta perustelua kuin liikkeen johtajien erinomaisen draamantajun: heidän on koko ajan keksittävä merkkejä maailmanlopusta ja messiaan paluusta jotta liikkeen yhtenäisyys säilyisi. Israelin tasavallan perustaminen on haluttu nähdä vaikka väkisin tällaisena lopunajan merkkinä paremman puutteessa.

Joka tapauksessa, helluntailaisten ja muiden vastaavien suuntauksien käsitys Israelin valtion olemuksesta selittää osaltaan sen, miksi Yhdysvaltojen johto suhtautuu Israelin politiikkaan niin kuin se suhtautuu. Sen lisäksi, että helluntailaisella liikkeellä on ollut viime vuosikymmeninä merkittävä vaikutus mm. Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaan, on sillä nykyään yhteytensä myös Israelin harjoittamaan politiikkaan sikäli kun helluntailaiset ovat merkittävä tuki Israelin nykyhallinnolle ennen kaikkea moraalisesti, mutta myös taloudellisesti. Kokonaan oma juttunsa on se, että israelilaiset rabbit eivät ole kovinkaan innostuneita helluntailaisten yrityksistä käännyttää juutalaisia kristityiksi (minkä pitää tapahtua ennen kuin messias voi tehdä paluun). Mutta tästä huolimatta Israelin viranomaiset joutuvat pitämään yhteyttä helluntailaisiin koska Israelin ystävät ovat käymässä vähiin. Kyseessä onkin eräänlainen epäpyhä liitto.

En tiedä onko yllä mainitut kiemurat syynä sille, että Israelin poliittinen johto näyttää vieraantuneen todellisuudesta kuin Tukiainen, kun se kuvittelee voivansa kohdella ketä tahansa samoin – nousta laivaan kansainvälisellä merialueella, tappaa kymmenkunta ihmistä ja vangita ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä – kuin omia kansalaisiaan? Vai onko Israelin tiedustelupalvelun ja armeijan moraali romahtanut kun se on viime vuosikymmeninä etupäässä keskittynyt hätistelemään kiviä heitteleviä poikia palestiinalaisalueilla? Ihmettelin jo Libanonin sodan aikoihin kun maailman parhaimpana pidetty Israelin armeija ei kyennyt etenemään montakaan kilometriä Libanonin puolelle kun vielä 1980-luvulla – puhumattakaan aikaisemmista vuosikymmenistä, jolloin lähes kaikki Israelin armeijan kenraalit olivat vasemmistolaisia – mikään ei tuntunut pidättelevän sitä.

Mutta ehkä eniten allekirjoittanutta oudoksutti Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun kommentti siitä, että kyseessä oli harkittu provokaatio ja Israelin arvostelu tekopyhyyttä. Totta kai se oli (metsästäähän Turkin armeijakin kurdeja maan itäosassa kuin eläimiä). Eihän kukaan ole kieltänyt sitä, että kyseessä oli provokaatio ja pyrkimys levittää Israelin vastaista propagandaa. Erikoista olikin se, että tästä kaikesta huolimatta Israelin poliittinen johto ja armeija toimi niin kuin se toimi. Israelin niin sanotut turvallisuusviranomaiset eivät ainoastaan menneet heille viritettyyn ansaan, vaan menivät siihen täysin tietoisesti – ja se on järkyttävää!

Advertisements