Rakas päiväkirja, lupasin ohimennen kirjoittaa kulttuurin käsitteestä. Kulttuuri kun vaikuttaa olevan sana, joka liitetään nykyään mihin tahansa asiayhteyteen, jotta kyseiselle se saisi arvokkuutta. Esimerkiksi juopottelun saa kuulostamaan hienolta kun ryyppäämisen sijasta puhuu viinakulttuurista ja kun vielä siihen lisää etumääreen suomalainen, niin ollaan suorastaan isänmaallisissa juhlatunnelmissa: puhe suomalaisesta viinakulttuurista sopii erinomaisesti poliittisen propagandan välineeksi. Mutta siihen se jääkin: analyyttisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kulttuurin käsite on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Se kun ei oikeastaan tarkoita mitään ja jos olen tulkinnut viime aikaisia virtauksia oikein – myönnän etten ole lukenut viime aikoina Sosiologia-lehteä joten en voi perustella seuraa väittämääni muuten kuin mutuntumalla – kulttuurin käsitteellä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisestä oltaisiin luopumassa ja palaamassa enemmän materialistisiin tekijöihin selittäessä yhteiskunnallista dynamiikkaa.

Kulttuurin käsitteeltä kun puuttuu kaikki analyyttisyys ja sitä kautta selitysvoima. Kyseessä on tautologia; syytä ei voi selittää seurauksella. Jos kerran kulttuuri koostuu tietyn ihmisryhmän noudattamista normeista, rooleista ja rituaaleista, olisi järjetöntä selittää näitä normeja, rooleja ja rituaaleja kulttuurilla. Suomalaista viinakulttuuria ei voi ymmärtää suomalaisella viinakulttuurilla jne. Valitettavasti tällaisiin loogisiin virhepäätelmiin eivät syyllistä ainoastaan kaiken maailman propellipäät interwebin ihmeellisessä maailmassa, vaan myös monet ammattipoliitikot kalastellessaan ääniä isänmaallisilta piireiltä aivan kuin ne hylkisivät logiikkaa. Toinen ongelma edellä kuvatussa esimerkissä on se, miten määritellä ”tietty ihmisryhmä”. Valtion kansalaisuus on yksi tapa rajata ”tietty ihmisryhmä”, mutta sekään ei selitä kulttuuria – valtio ja kulttuuri ovat eri asioita, ainakin liberalistisessa poliittisessa ontologiassa – varsinkin jos kyseisen valtion kansalaisia sattuu olemaan vaikkapa yli 5 miljoonaa ja heidän keskuudessaan on lukuisia eri alakulttuureita ja variaatioita. Onko olemassa keskimääräistä suomalaisen kulttuurin edustajaa ja mitä sitten vaikka olisi? Se ei tee siitä käyttökelpoista yhteiskuntatieteellistä käsitettä.

Kulttuurin käsitteen noste yhteiskuntatieteissä 1980-luvulla kulki käsikädessä puoluepolitiikan kanssa: vasemmistolaisuuden alamäen ja Vihreiden esiinmarssin kanssa. Marxilainen ajatus siitä, että kulttuuri vain ja ainoastaan heijastaa tuotantovoimia ja tuotantosuhteita, on porvarillista hapatusta, alettiin kokea riittämättömäksi pyrittäessä ymmärtää postmodernia moniarvoistuvaa yhteiskuntaa. Louis Althusser oli löytävinään Karl Marxilta huomautuksen, että taloudelliset tekijät määrittelevät luokkataistelua ainoastaan viime kädessä. Brittiläinen kulttuurintutkija ja sosiologi Paul Willis esitti klassikkoteoksessa Koulunpenkiltä palkkatyöhön kulttuurin ja perusrakenteen, eli tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden, olevan samanarvoisessa asemassa ymmärtäessä nuorten työväenluokkalaisten miesten biker-kulttuuria. Hän näki yhteneväisyyksiä esimerkiksi tehtaan äänimaailman ja työväenluokkalaisten nuorten miesten kerhohuoneella kuunteleman Mötörheadin musiikin välillä. Vähän myöhemmin Suomessa Pertti Alasuutari ja kumppanit analysoivat maalta lähiöihin muuttaneiden miesten ”vapauden valtakuntaa” eli lähiöravintoloita samannimisessä teoksessa willisiläisittäin. Vulgaareissa tulkinnoissa kulttuuri alettiin nähdä täysin irrallisena perusrakenteesta, tuotantovoimista ja tuotantosuhteista, eli luokkakysymyksestä.

Lopullinen käänne tapahtui 1990-luvulle tultaessa ja Francis Fukuyaman esittäessä teoksessa Historian loppu G. W. F. Hegelin olleen sittenkin oikeassa ja ihmiskunnan historian moottorin olevan absoluuttinen henki, eli kulttuuri, ei niinkään ihmisten suhde aineelliseen todellisuuteen kuten Marx kirjoitti. Seuraavaksi Samuel P. Huntington esitti koko maailmanhistorian olevan kulttuurien välistä kamppailua. 2000-luvlla poliittinen oikeisto omaksui kulttuurin terrorismin vastaisen sodan nimissä hallinnollispoliittisena käsitteenä kritiikittömästi. Samat ihmiset, jotka allekirjoittivat Margaret Thatcherin ajatuksen siitä, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, ainoastaan ihmisiä, alkoivatkin ajattelemaan ihmisiä ennen kaikkea jonkin kulttuurin edustajana ja tämän kulttuurin määrittelevän ihmisten käyttäytymistä lainkaan miettimättä kulttuurin käsitteen ongelmallisuutta ja sen suhdetta materialismiin.

Mutta kuten jo alussa annoin ymmärtää, vuorovedet ovat jälleen vaihtumassa tai ainakin jossain piireissä Marx on tekemässä paluuta; oikeistohegeliläisestä idealismista ollaan siirtymässä takaisin todellisuuteen – maailman ymmärtämiseen aineellisena ja konkreettisena. Sen lisäksi, että yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ollaan jälleen kysymässä, mitä kulttuurin käsite edes tarkoittaa, niin kansalaisjärjestökentässä vaikkapa Rakennusliiton kampanja pimeää työvoimaa vastaan ja liiton toimitsijoiden tarkastukset rakennustyömaille ovat ilmauksia siitä, että kulttuuri käsitteenä on toissijainen tuotantovoimiin ja tuotantosuhteisiin nähden. Ei ole olemassa sellaista tuotantovoimista ja tuotantosuhteista erillistä ilmiötä kuin esimerkiksi työkulttuuri. Työehdot ja -sopimus, eli miten pääoman ja työvoiman välistä ristiriitaa pyritään hallitsemaan konkreettisesti, ilmenee nimenomaan työpaikan kulttuurina ja kulttuurissa. Samasta asiasta on käsittääkseni kyse Vasemmistonuorten kampanjassa, jossa oikeistohegeliläinen ituhippi-idealistinen abstrakti diskurssi, ”maahanmuuttokritiikki”, konkretisoidaan osaksi materialistista todellisuutta ”kriittiseksi keskusteluksi siirtolaisuudesta”. Maailmanhistoriaa ei määritä mikään hegeliläinen absoluuttinen henki, vaan materiaalisesta todellisuudesta käytävät luokkataistelut (jotka poliittinen oikeisto haluaa – tietoisesti tai tiedostamatta – tulkita kulttuurien väliseksi kamppailuksi jotta todellisiin epäkohtiin, tuotantosuhteisiin ja tuotantovoimiin, ei puututtaisi).

Advertisements