Rakas päiväkirja, oikeistoradikalismia, helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon poliittista retoriikkaa ja hänen hännystelijöitä – Timo Soinin sanoin propellipäitä – käsittelevän pamfletin kuusikymmentäsivuinen käsikirjoitus on ollut pöytälaatikossani jo kaksi kuukautta lähes koskemattomana. En ole edelleenkään päättänyt mitä teen sille. Maaliskuussa annoin sen kommentoitavaksi kollegoille ja sain varovaisen myönteistä kannustusta: pienten korjausten jälkeen se toisi uutta käytyyn keskusteluun. Mutta sitten iski itsekritiikki – tuo tieteilijöiden ja taiteilijoiden paras ystävä – ja kun kaiken lisäksi sain väitöskirjani rahoituksen kuntoon, aloin keskittymään vain ja ainoastaan sen kirjoittamiseen unohtaen koko pamfletin. Aloin miettimään, että onko Halla-aho sittenkään niin mielenkiintoinen – puhumattakaan, että olisi merkittävä – poliitikko, että ansaitsisi tulla käsitellyksi pamfletissa. Hän on kuitenkin vain yksi kaupunginvaltuutettu muiden joukossa.

Niin ikään siirtolaisuuden ja maahanmuuton ympärillä käyty keskustelu on muuttunut ja laajentunut viimeisten kuukausien aikana: SDP on yrittää itsetuhoisesti lähennellä Perussuomalaisia ja Soini ilmoitti Perussuomalaisten ottavan Halla-ahon listoilleen eduskuntavaaleissa (mikä oli varsin odotettavaa, itsekin olisi Soinin asemassa tehnyt niin kesyttääkseni oikeistoradikalismia osaksi perussuomalaista liikettä). Toiseksi Muutos 2011 -puoluehankeen voi unohtaa kokonaan: järjestön puuhamiehet eivät vieläkään ole onnistuneet saamaan kasaan tarvittavia kannatuskortteja puolueen rekisteröintiä varten. Tämä alleviivaa sitä, että keskivertosuomalaiselle kysymys maahanmuutosta on todella marginaalinen aihe tai heillä ei ole huomautettavaa nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan.

Alkuvuodesta niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden keskeiselle yhteydenpitkokanavalle eli Hommafoorumille oli rekisteröitynyt noin 3 800 nimimerkkiä (jotka ovat kirjoittaneet yli 300 000 viestiä noin 120 000 aiheesta). Suomessa vuoden 2010 alussa oli asukkaita 5 353 197. Hommafoorumille rekisteröityneet edustavat siis 0,07 prosenttia Suomen kansasta. Foorumin ydinjoukko on niinkin pieni kuin alle 50 aktiivia. He ovat kirjoittaneen neljänneksen kaikista viesteistä ja käytännössä pyörittävät keskustelua aloittamalla foorumilla uudet aiheet (mukaan luettuna linkittelevät esimerkiksi Helsingin Sanomien juttuihin, joissa käsitellään maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, jonka jälkeen foorumia selailevat tietävät käydä spämmäämässä kyseistä keskustelua) sekä pitämällä keskustelua yllä vanhoissa aiheissa. Suurin osa nimimerkeistä ei osallistu keskusteluun laisinkaan.

Pamfletti sisältää sosiologisen profiloinnin propellipäistä. Rakensin sen analysoimalla Halla-ahon poliittisessa retoriikassaan luomaa viholliskuvaa. Politiikassa kun keskeisintä on poliittisen toimijan ja hänen kannattajiensa välinen homososiaalinen liittosuhde ja tämä liittosuhde rakentuu suhteessa poliittisen toimijan luomaan viholliskuvaan. Halla-ahon tapa tehdä erottelu ystävän ja vihollisen välillä on poikkeuksellisen voimakas suomalaisessa poliittisessa historiassa rauhan ajan poliitikoksi. Vertaan sitä pamfletissa Paavo Väyrysen harjoittamaan tahtopolitiikkaan 1980-luvulla, jolloin Keskusta haastoi SDP:n välirikonkin uhalla aikana jolloin Keskustan perinteinen kannattajakunta oli huvennut elinkeinorakenteen murroksen ja maaltamuuton johdosta. Keskustan onnistui syömään SDP:n kannatusta, mutta sai häirikköpuolueen maineen ja Väyrynen itse ajautui paitsioon. Noilta ajoilta on peräisin lentävä lause: ”Kepu pettää aina”. Väyryseen verrattuna Halla-ahon retoriikka vaikuttaa todella yksinkertaiselta, hän on helppo tutkimuskohde.

Analyysini osui aikalailla samoihin mihin Hommafoorumin oma asenne- ja taustakysely: kyseessä on ennen kaikkea nuorehkojen ja varhaiskeski-ikäisten, alemman keskiluokan, eteläsuomalaisten, kaupunkilaismiesten poliittinen liike – propellipäät poikkeavat huomattavasti esimerkiksi tyypillisestä Perussuomalaisten kannattajasta (ja Soini on tietoinen tästä ottaessaan etäisyyttä halla-aholaisiin). Halla-aholaisuutta voi siten ymmärtää alemman keskiluokan suhteellisella deprivaatiolla ja mieheyden kriisillä. Korkeakoulututkintokaan ei enää nykyään takaa vakituista virkaa ja nousujohteista uraa: ainoastaan epävarmuutta, silppu- ja pätkätyöläisyyttä. Kaiken lisäksi naisemansipaatio on johtanut siitä, että naiset osaavat nykyään asettaa edes joitain laatuvaatimuksia miehille, jotka unelmoivat traditionaalisesta porvarillisesta parisuhteesta. Konservatiivisen kasvatuksen saaneille, mutta unelmissaan epäonnistuneille, miehille Halla-ahon kaltaisen nörtin kirjoitukset punavihreiden feministien salaliitosta näyttävät menevän täydestä.

Tosin aivan viime kuukausina on ollut havaittavissa, että yhä useampi propellipää on alkanut ymmärtää, että suomalaisen maahanmuuttopolitiikan takana ei ole ollutkaan Halla-ahon luoma myytti punavihreiden feministien salaliitosta, vaan siitä ovat olleet vastuussa porvaripuolueet, joiden takana häärii ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto ja suurpääoman edustajat. Halla-aho on tietoinen siitä, että tätä instituutioita vastaan ei kannata hyökätä, vaikka se olisikin oikea ”syyllinen”. Hänen kaltainen poliitikko kun saa helpoiten ääniä lyömällä kaikista heikoimpia ja puolustuskyvyttömimpiä, vetoamalla ihmisen alhaisimpiin passioihin. En ala tässä nyt käsittelemään kysymystä massojen pelosta. Jokainen nimittäin voi kuunnella Mikko Lahtisen alustuksen aiheesta täältä. Sekä Lahtinen että allekirjoittanut on hyödyntänyt Étienne Balibarin saman nimistä esseetä tutkimuksissaan.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa käsitellyt sitä, kuinka Halla-aho väittää puolustavansa valistuksen perinnettä ja pyrkivänsä ”pidättäytymään verifioitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia”, mutta politisoidakseen maahanmuuttoon, uskontoon ja ihmisten identiteettiin liittyviä kysymyksiä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa aiheesta ei haluta keskustella, hän joutuu rikkomaan kaikkia niitä normeja, jotka kuuluvat valistuksen perinteeseen ja rationaaliseen politiikan tyyliin. Niin ikään olen kirjoittanut siitä, että Halla-ahon poliittinen retoriikka tulee ymmärrettäväksi performatiiveina. Lukiessani Halla-ahon blogia, olen tullut yhtä vakuuttuneemmaksi siitä, että politiikkaa ja teologiaa ei voi erottaa toisistaan. Sen lisäksi, että jo Carl Schmitt esitti aikoinaan kaikkien valtio-opillisten käsitteiden olevan alun perin teologisia käsitteitä, niin poliitikko luodessaan homososiaalista suhdetta kannattajiinsa, seurakuntalaisiin, muistuttaa uskonnollista hahmoa. Halla-ahoa voisi verrata vanhatestamentilliseen profeettaan, joka suitsukkeita haisteltuaan ja näkyjä nähtyään varoittaa heprealaisia tulevasta vaarasta, jos eivät tee parannusta synneistään. Halla-aho ei halua varoittaa meitä ainoastaan luomastaan uhkakuvasta, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun. Mielestäni propellipäissä oudointa ei ole se, että he käyttäytyvät niin irrationaalisesti, vaan että he kuvittelevat olevansa rationaalisia. He ottavat Halla-ahon kieliposkella, ristiriitaiset ja tarkoituksellisella epäloogisesti kirjoitetut jutut tosissaan!

Pamfletin tarkoituksena oli osallistua kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen: käydä läpi valtio-opillisen ajattelun eli politiikan tutkimuksen perusteita käyttäen esimerkkinä Halla-ahoa. Toisin sanoen saada ne nuorehkot alemman keskiluokan kaupunkilaismiehet vielä kerran suhteuttamaan Halla-ahon väittämät tosiasioihin ja huomauttaa, että järjen käyttö on sallittua analysoitaessa poliittisia ilmiöitä. Vaikka en kirjoittaisi pamflettia loppuun, jo nyt se on auttanut allekirjoittanutta hahmottamaan uudesta näkökulmasta tiettyjä tämän päivän poliittisia kysymyksiä ja ilmiöitä, joita hyödynnän mm. väitöskirjassani. Tässä mielessä työ ei ole mennyt hukkaan.

Advertisements