Rakas päiväkirja, kuten puolitoista vuotta sitten hehkutin, menin tilaamaan Yhdysvaltojen itärannikon älymystön ja sivistysporvariston ikioman julkaisuun, The New Yorker nimisen lehden. Täytyy tunnustaa, että jokaista numeroa en jaksanut lukea läpi. Mutta huomasin, että moni suomalainen toimittaja seuraa sitä: Helsingin Sanomissa ja TV 2:n Ajankohtaisessa kakkosessa käsiteltiin monia samoja teemoja kuin The New Yorkerissa kuukauden tai kahden viiveellä. En uusinut tilausta, vaikka postiluukusta on tipahdellut tasaiseen tahtiin kehotuksia tähän.

The New Yorkerin sijasta tilasin toisen laatulehden, suomalaisen Hymyn. Menin sikäli halpaan, että lehtimyyjä soitti ja kertoi viikkohinnaksi tulevan vähemmän kuin yhden euron. Vasta myöhemmin tajusin, että toisin kuin The New Yorker, Hymy ilmestyy vain kerran kuukaudessa. Ei lehden tilaus silti talouttani kaada (nyt kun apurahat jälleen juoksevat) ja sitä paitsi olen tosissani: Hymy on laatulehti – omalla hyvällä tavallaan. Eilen postiluukusta tiphati ensimmäinen numero.

Tosin kuin Seiska, Hymy ei ole ilkeä. Se sisältää parhaimmat ja mehukkaimmat juorut niin Matti Nykäsestä kuin Johanna ”Tuxu” Tukiaisesta – kyllä, allekirjoittanut fanittaa ja seuraa kumpaakin – , mutta myös kansankielisiä yhteiskunnallisia artikkeleita, jotka eivät osoittele ketään sormella ja auttavat ymmärtämään ihmiselämän moninaisuutta. Esimerkiksi Tuula Juvonen on kirjoittanut siitä, kuinka Hymy oli 1960-luvun lopulla osa homojen vapautusliikkeettä. Tietenkin sen jutut olivat enemmän tai vähemmän shokeeraavia ja kyseenalaistaessaan vanhoja ennakkoluuloja loivat samalla uusia stereotypioita, mutta se ei tuominnut ketään aikana jolloin homoseksuaalisuuden harjoittaminen oli kriminalisoitu. Moni ihminen sai tietää Hymyn kautta ensimmäistä kertaa, mitä homoseksuaalisuus edes tarkoitti.

Kun viime kesänä tein pari pidempää junamatkaan, ostin aina evääksi pari tölkkiä olutta – ja Hymyn irtonumeron. Matka sujui rattoisasti olutta hörppien ja Hymyä lukien. Muistan esimerkiksi artikkelin, jossa toimittaja tekeytyi kerjäläiseksi ja kirjoitti reportaasin ihmisten suhtautumisesta häneen. Teksti ei ehkä ollut maailmankirjallisuuden tasoa, mutta yhteiskunnallisena puheenvuorona se oli yksi hienoimmista ymmärtäen tämän päivän kerjäläisyyttä, tuoden yhteiskunnalliseen keskusteluun ainutlaatuisen näkökulman.

Uusimmassa Hymyn numerossa haastateltiin nuorta somalialaissyntistä naista, joka on töissä ruotsinlaivalla parfyymikaupassa. Se oli kansankielinen juttu suomalaisesta, joka nyt sattuu vaan olemaan hipiältään tummempi ja uskonnoltaan muslimi, mutta osoitti hänen olevan samanlainen pallontallaaja kuin me kaikki muutkin (minkä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta nykyään se välillä tuntuu tietyissä piireissä unohtuvan). Kaiken lisäksi juttu sisälsi erinomaisen perustelun sille, miksi sana ”neekeri” ei ole hyväksyttävä ilmaisu tummaihoisesta ihmisestä: se ei viittaa ihonväriin vaan muistuttaa orjuudesta. Niin ikään lehdessä oli juttu asunnottomuudesta, kuinka asunnottomilla ei ole oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Sitä paitsi, kuka jaksaa olla asunnoton ja elää kadulla selvin päin?

Urho Kaleva Kekkonen teoksessa Demokratian itsepuolustus kirjoitti, että ”[p]arhainkin järjestelmä kompastuu täydellisyyteen pyrkiessään ihmiseen. Tämä tietoisuus velvoittaa demokratiaa kiinnittämään vakavaa huomiota kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen”. Hymy tuottaa Kekkosenkin kuuluttamaa kansalaisuutta monin verroin paremmin kuin poliitikkojen puheet tai valtionhallinnon viralliset ohjelmajulistukset. Ne kun ovat enemmän tai vähemmän ylhäältä päin ohjattua puhetta aiheuttaen enemmänkin välittömän vastareaktion. Mutta Hymyn toimittajat eivät asetu kansan tasolle, vaan ovat aidosti osa vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Hymy toteuttaa liberalismin periaatetta – johon niin ikään Kekkonen viittaa edellä mainitussa teoksessa – , joka kuuluu: ”elää ja antaa toistenkin elää”.

Hymy yhdistetään usein jollain kierolla tavalla SMP:läistyyeen. Tämä johtunee siitä, että lehden levikki on enemmän tai vähemmän korreloinut kyseisen puolueen kannatuskäyrän kanssa. En tiedä pitääkö paikkaansa Perussuomalaisten kohdalla. Mutta mielestäni Hymy on kaukana perussuomalaisuudesta juuri sen takia, ettei se lyö heikompaa tai aseta köyhiä kansanryhmiä tappelemaan keskenään (esimerkiksi tyyliin asunnottomat vs. siirtolaiset), vaan ymmärtää Juice Leskisen sanoin meidän kaikkien kuuluvan johonkin vähemmistöön. Kaikki poliittiset puolueet ovat hyvän puolella pahaa vastaan, mutta vasemmisto ja Hymy näkevät syyn epäoikeudenmukaisuuteen olevan ennen kaikkea yhteiskunnan taloudellisissa rakenteissa, pääoman ja työvoiman välisessä ristiriidassa, luokkasuhteissa.

Advertisements