Rakas päiväkirja, palataan vielä hetkeksi Timo Soiniin ja teokseen Maisterisjätkä. Se kun on hyvin kirjoitettu poliitikon omaelämänkerraksi: selkeä ja valottaa niin SMP:n viimeisiä vuosia kuin Perussuomalaisten – kirjan kirjoittamisen aikaan – kolmetoistavuotista taivalta. Kuten edellisessä kirjoituksessa jo huomautin, Soini käsittelee teoksessa populismia ja myöntää auliisti olevansa populisti, olevansa kiinnostunut niin populismin teoriasta kuin sen käytännön harjoittamisesta luodakseen omaa poliittista uraansa ja viedäkseen puoluetta eteen päin. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – on hyvä suhtautua varauksella siihen, mitä Soini kirjoittaa.

Taitavana poliitikkona Soini on varmasti punninnut tarkasti, mitä hän haluaa muistaa ja mitä unohtaa; mitä hän haluaa itsestään kerrottavan ja mitä jättää kertomatta. Hän esimerkiksi kertoo tarkemmin isovanhemmistaan kuin omista vanhemmistaan teoksen alkupuolella. Tämä johtuu siitä, että hänen isovanhempansa olivat maanviljelijöitä ja teos on kirjoitettu ennen kaikkea houkuttelemaan SMP:n vanhoja äänestäjiä Perussuomalaisiin. Edellä mainitusta syystä hän käy tarkasti läpi myös SMP:n hajoamisprosessia, korottaa itsensä puolueen uskolliseksi mieheksi kun muut olivat seteliselkärankaisia ja hehkuttaa Veikko Vennamoa, vaikka rivien välistä voi lukea, ettei Soinin suhde Vennamoon ollut ongelmaton. Itse asiassa Vennamo näyttäisi olleen varsin hankala ihminen ja vielä ongelmallisempi despootti kuin vastustamansa Urho Kaleva Kekkonen.

Soini itse on asunut koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla Espoossa, mutta hän ei ”ole koskaan ymmärtänyt, miksi maaseutua ja kaupunkia yritetään panna vastakkain”. Tässäkin yhteydessä Soini viittaa Vennamoon, joka niin ikään saarnasi pientalonpoikien tappolinjasta ja ”unohdetun kansan” nimissä, mutta asui hienostoalueella Munkkiniemessä palvelusväen ympäröimänä.

Soini ottaa esille myös sen, kuinka SMP:n konkurssin jälkeen hän joutui parin vuoden ajan kirjoittamaan ”työtön” -rimpsua työkkärin kaavakkeisiin ennen kuin pääsi Perussuomalaisten palkkalistoille. Hän tietää miltä tuntuu olla työtön. Sitä hän ei sen sijaan käsittele, miksi hän ei hakenut niin sanotusti ruumiillisiin töihin vaikkapa McDonnaldsiin hamppareita paistamaan, vaan eli etupäässä veronmaksajien rahoilla tuona aikana? En sano, että se olisi väärin, mutta on syytä muistaa Soinin olevan tyyppiesimerkki poliittisesta broilerista joka on yliopistosta valmistuttuaan keskittynyt luomaan uraa ammattipoliitikkona, eikä ole tehnyt juurikaan rehellistä työtä.

Samoin Soinin mainostama katolilaisuus palvelee erinomaisesta hänen poliittista uraansa. Julistautumalla Jumalaa pelkääväksi mieheksi poliitikko välttää sekä omassa elämässään että julkisuudessa vaikeat kysymykset politiikan ja etiikan suhteesta. Soini voi vedota katolisen kirkon oppeihin ja moraalisäädöksiin pohtimatta hyvän ja pahan / oikean ja väärän käsiteitä. Soini on aivan oikeassa huomauttaessaan, että monen poliitikon suurin ongelma on se, etteivät he kykene olemaan tarpeeksi häikäilemättömiä. Heillä on liian voimakas omatunto.

Sen sijaan esseisti ja suomentaja Antti Nylén osoittaa, että katolilaisuus ei ole välttämättä este etiikan ja moraalin suhteen problematisoinnille. Hänen onnistuu kolme vuotta sitten julkaistussa teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet jopa hetkellisesti luomaan illuusion siitä, että sitoutuminen katolilaisuuteen on eettisen ajattelun ja herramoraalin a priori. Kyseinen teos sai ilmestyttyään Kalevi Jäntin palkinnon – ja mielestäni aivan ansiosta.

Teos on sanataidetta alusta loppuun. Muoto ja sisältö kulkevat käsikädessä. Tietenkin teoksessa on onnistuneita / mielenkiintoisia ja vähemmän onnistuneita / vähemmän mielenkiintoisia osia. Vahvimmillaan Nylén on kirjoittaessa lihaaneista, eli sellaisista kuin allekirjoittanut, jotka vajoavat orjamoraaliin antaen alhaisen lihanhimon hallita ja vielä yrittävät selvitä huonosta tietoisuudesta selittäen reaktiivisesti omia ruokailutottumuksiaan; miksi syövät lihaa vaikka tietävät sen olevan eettisesti kestämätöntä. Teos välttää useimmat latteudet ja onnistuu yksittäisilläkin lauseilla esittämään huomioita maailmasta, joita harvempi on tullut ajatelleeksi (esimerkiksi Kristuksen profanoinnin mahdottomuudesta). Sen sijaan esimerkiksi Poppari Morrisey ei sano allekirjoittaneelle mitään – eikä Nylénin hehkutus saanut allekirjoittanutta tarkistamaan näkemyksiään. Lukas Moodyssonin elokuvien analysointi sijoittuu tasoltaan näiden kahden väliin. Jos on tutustunut feministiseen elokuvakritiikkiin, ei Nylénin kirjoituksilla ole antaa niihin uutta näkökulmaa.

Nyléniä voisi hehkuttaa enemmänkin. Mutta en osaa, en ole suorittanut kirjallisuuden opintoja. Jos kirjoittaisin lisää, toistaisin itseäni ja osoittaisin kieleni kehittymättömyyden. Voin vain sanoa, että jos haluatte lukea hyvää esseistiikkaa, tutustukaa Vihan ja katkeruuden esseisiin.

Advertisements