Rakas päiväkirja, vaikka väitöskirjassani on vähintään puolen vuoden työ vielä jäljellä ennen kuin edes voin ajatella sen jättämistä esitarkastukseen, katsoin ajan olevan kypsä loppuluvun luonnokselle. Siinä missä pro gradu -tutkielmassa riittää oppineisuuden osoittaminen täytyy väitöskirjassa väittää jotain uutta maailmasta. Vaikka seuraava luonnos tulee varmasti muuttumaan ja laajenemaan, nyt olen heittänyt pallon kentän toiselle laidalle. Kirjoittamalla johdannon ja loppuluvun välisen tekstin valmiiksi käyn hakemassa tuon pallon ja samalla katson mihin se on päätynyt. Jos seuraava teksti herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ei haittaa. Noin kaksisataa sivuinen väitöskirjani valmistuttuaan selittää mitä hienoa seuraavassa yritän sanoa.

Olen tässä tutkimuksessa esitellyt Baruch Spinozan ajattelun vaikutusta poststrukturalistiseen feministiseen politiikan teoriaan, ennen kaikkea Judith Butlerin ja Rosi Braidottin ajatteluun. Butler on kertonut Spinozan Etiikan olleen ensimmäinen filosofinen teos, jonka hän luki ja sen ohjanneen hänet kirjoittamaan väitöskirjansa Hegelin halun käsitteestä. Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä on tulkittu ontologialtaan hegeliläisenä. Toisaalta Butler on kertonut Spinozan conatuksen käsitteen olevan edelleen hänen ajattelunsa ytimessä. Olenkin esittänyt tässä tutkimuksessa, että Butlerin todistus hänen spinozalaisuudestaan – Spinozan metafyysisen monismin ja materialismin ottamista hänen performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen lähtökohdaksi hegeliläisen idealismin ja dialektisen historiakäsityksen sijasta – on otettava vakavasti. Se ei ainoastaan auta meitä ymmärtämään hänen ajattelunsa poliittisia mahdollisuuksia, vaan ratkaisee performatiiviseen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen keskeisiä ongelmia ja sitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Butlerin performatiivinen sukupuoli- ja politiikkakäsitys rakentuu spinozalaisen metafyysisen monismin päälle; Butler on par excellence spinozalainen.

Braidottin kannalta tilanne on päinvastainen. Hän käsittelee tuotannossaan Spinozaa ennen kaikkea Gilles Deleuzen nomadisen filosofian kautta. Deleuzen nietzscläistä Spinoza-tulkintaa on arvosteltu siitä, että sillä on vain vähän tekemistä historiallisen Spinozan kanssa. Niin ikään osoitan tutkimuksessani, että spinozalaisen metafyysisen monismin sijasta Braidotti ajautuu ajattelussaan koko ajan pois päin kohti kartesiolaisuutta puolustaessaan radikaalia sukupuolieron teoriaa. Hänen luentansa Spinozasta on hyvin valikoiva. Sivuan tutkimukseni loppupuolella Luce Irigarayn luentaa Spinozasta. Vaikka Irigray ei näytä kovin hyvin ymmärtäneen spinozalaisuutta – samasta syystä feministisessä teoriakeskustelussa Irigarayn Spinoza-tulkinta on sivuutettu vähin äänin – on Irigarayn ansioksi luettava se, että hän osoittaa Spinozan olevan ongelmallinen liittolainen puolustettaessa radikaalia sukupuolieron teoriaa. Tässäkin mielessä Braidottin, joka pyrkii puolustamaan Irigarayn radikaalia sukupuolieron teoriaa, luenta Spinozasta niin ikään on ongelmallinen. Jos nainen ymmärretään irigaraylaisessa mielessä radikaalina eron symbolina, Spinozan voi sanoa kärsineen feminiinisyyden pelosta myös ontologisessa merkityksessä sen lisäksi, että hän oli yhteiskunta- ja moraalifilosofiassaan haluton laskemaan naiset poliittisesti täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Sen sijaan anti-normatiiviselle ja radikaalin sukupuolieron kyseenalaistavalle queer-politiikalle ja -teorialle Spinoza on mielenkiintoinen liittolainen. Queer-politiikan ja butlerilaisen performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen ongelman on vain se, että se on poliittiselta käyttökelpoisuudeltaan rajallinen. Poliittisen tyylinä se sopii vain tietynlaiseen poliittisen toiminnan ymmärtämiseen. Jos butlerilaisuudessa on joitain hegeliläistä, on se harha siitä, että olisi olemassa jokin abstrakti ja ylihistoriallinen politiikka. Spinoza samoin kuin Karl Marx – enkä nyt puhu stalinismista eli marxismi-leninismistä oppirakennelmana – olivat ennen kaikkea aikansa lapsia. He eivät yrittäneet rakentaa mitään G. W. F. Hegelin absoluutin kaltaista ekspressiivistä totaliteettia, johon kaikki poliittiset kysymykset ja yhteiskunnalliset vastakkainasettelut olisivat redusoitavissa. Louis Althusseria mukaillen, butlerilaisuutta on jopa feministisessä politiikan teoriassa yritetty kesyttää tekemällä hänestä hegeliläinen idealisti sen sijaan, että hänet ymmärrettäisiin materialismin maanalaiseen aleatoriseen virtaukseen kuuluvaksi ajattelijaksi.

Mainokset