Rakas päiväkirja, kävin eilen katsomassa Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailusarjan näytöksen numero neljä, tarkemmin dokumenttielokuvan parfyrmööri Max Perttulasta. Tarkoituksenani oli kirjoittaa siitä kritiikki ja tarjota sitä Aviisille. Mutta sitten huomasin, että kyseinen dokumenttielokuva lähetetään TV 1:ltä jo reilun viikon kuluttua sunnuntaina. Ei ole mielekästä kirjoittaa arvostelua, joka julkaistaisiin vasta dokumenttielokuvan televisiolähetyksen jälkeen. Niinpä ajattelin julkaista kirjoituksen tässä ja nyt, sen Max Perttula ja ohjaaja Jari Kokko ovat ansainneet.

Eau de Finlande

Suomen ylioppilaskikkailijoiden keskusosakunnan sähköpostilistalle 2000-luvun alussa oli joku – muistaakseni nykyinen Aviisin päätoimittaja – laittanut linkin kauniisti sanottuna erikoisille nettisivuille. Ne kertoivat Max Perttula nimisestä viitasaarelaisesta George Michaelin näköisestä veijarista, joka unelmoi omasta kosmetiikkayrityksestä.

Se, että sivuilla oli kuvauksia Perttulan mitä erilaisimmista taideprojekteista sekä musiikkivideoista, pakotti kysymään oliko Perttulaa oikeasti olemassa vai oliko kyse netin yksi monista huumorisivustoista?

Yliopiston kirjaston lehtilukusalissa vuonna 2005 huomasin tutun näköisen hahmon Yrittäjä-lehden kannessa. Siinä kerrottiin Perttulan perustaneen Suomen ensimmäisen ja ainoan tuoksuihin keskittyneen yrityksen nimellä Max Joacim Cosmetics.

Jari Kokkon ohjaama dokumenttielokuva sijoittuu vuosille 2007 – 2008. Perttulan yritys on korvia myöten veloissa ja yhdenkin isomman tilauksen kaatuminen johtaa yrityksen konkurssiin. Itseoppinut hajuvesitaiteilija valmistaa tuoksut käsityönä pienissä erissä ja pullottaa ne itse yrityksensä takahuoneessa. Hän on sen ainoa työntekijä.

Monitaitoinen yrittäjä suunnittelee ja kuvaa itse suurimman osan tuotekuvastoistaan ja mainoksistaan halvalla digikameralla, jossa ei ole edes zoomia. Mallina hänellä on Viitasaaren toinen kuuluisuus: vuonna 2004 esitetystä Miljonääri-Jussista kaikkien tuntema Jenni ”Zeni” Siltanen (joka, kuten muistamme, tippui kyseisestä ohjelmasta ensimmäisen viikon jälkeen).

Kokkon dokumenttielokuva on kaunis kuvaus Perttulasta, joka hyvän elokuvan tavoin ei ainoastaan viihdytä, vaan koskettaa. Jo alkukohtaus kedolla luo syvemmän symbolisen virtauksen elokuvan kerrontaan osaksi suomalaiskansallisen tarinankerronnan perinnettä.

Viitasaaren loskainen sää ja Perttulan vanha Toyota, joka ei mene edes katsastuksesta läpi, luo kontrastia siihen maailmaan mihin Perttula on astumassa: hän käy puhumassa hajuvesistä iloisella keskisuomalaisella murteella Kauniaisissa hienostorouville, jotka kyselevät missä päin Pariisia hän on opiskellut.

Perttulan kohtalo on ollut muuttaa 15-vuotiaan Ruotsista äidin kotipaikkakunnalle Viitasaarelle. Mutta nimenomaan tämä taianomainen kohtalo tekee Perttulasta ainutlaatuisen, ja se kannattelee dokumenttielokuvaa alusta loppuun.

Draaman kaari huipentuu Perttulan ensimmäiseen ulkomaanmatkaan – Ruotsia nähtävästi laskettu dokumenttielokuvassa ulkomaaksi – Pariisiin, jossa Perttula toteaa olevansa pieni tekijä ja vasta nyt ymmärtävänsä kuinka suppeissa piireissä hän on aikaisemmin liikkunut.

Dokumenttielokuva on lempeä kuin Perttulan lanseeraama kesäniityiltä tuoksuva 44500 Surrounded. Katsoja tuntee kouristuksen sydämessään: mitä jos maailman raadollisuus selättää Perttulan ennen kuin hän valloittaa luksushajuvesillään maailman?

Advertisements