Rakas päiväkirja, Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon valitaan uusi arkkipiispa tällä viikolla. Niinpä on hyvä kirjoittaa eräästä luterilaiseen kirkkoon liittyvästä asiasta, jota olen ihmetellyt viime vuosina ja jota käytävä kisailu arkkipiispakandidaattien, Kari Mäkisen ja Miikka Ruokasen, välillä alleviivaa. Kyse on herätysliikkeiden vallasta Suomen luterilaisessa kirkossa, miksi kirkko on kyvytön ja ennen kaikkea haluton puuttumaan tähän ongelmaan, joka on suurimpia syitä kirkon jäsenmäärän laskuun ja koko instituution marginalisoitumiseen.

Kuten jokainen peruskoulun uskonnon tunneilla hereillä ollut tietää, luterilaisen kirkon suuret herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, körttiläisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Kullakin näistä on oma käsityksensä siitä, mitä on oikea luterilaisuus. En tiedä pitävätkö herätysliikkeet minkäänlaisia rekistereitä siitä, kuinka paljon niillä on jäseniä (onko herätysliikkeen eksaktin jäsenmäärän laskeminen edes mahdollista). Mutta jotain osviittaa antaa herätysliikkeiden pitämät kesäseurat, jonne suuntaavat yleensä kaikki kynnelle kykenevät lahkolaiset. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten suviseuroille osallistui vuonna 2009 noin 70 000 ihmistä, körttiläisten herättäjäjuhlille noin 30 000 ihmistä ja evankelisten juhliin 15 000 ihmistä. Viimeksi mainitun kattojärjestö eli Suomen luterilainen evankelioimisyhdistys SLEY väittää olevansa Suomen suurin herätysliike 180 000 hengellään.

Vuonna 2009 luterilaiseen kirkkoon kuului 79,7 prosenttia Suomen kansalaisista. Suomen väkiluku on tällä hetkellä jossain 5,35 miljoonan ihmisen hujakoilla. Nopeasti laskettuna tämä tarkoittaa sitä, että luterilaiseen kirkkoon kuuluisi noin 4,25 miljoonaa henkeä. Herätysliikkeiden jäsenten määrä näin laskettuna ei edustaisi edes 10% kirkon jäsenmäärästä. Herätysliikkeistä puhuttaessa ”suuri” ei siten viittaakaan siihen, kuinka moni luterilaisen kirkon jäsen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen, vaan siihen, minkälainen vaikutusvalta tietyillä herätysliikkeillä on Suomen luterilaisessa kirkossa institutionaalisesti. Ilkeämmin sanottuna, kuinka herätysliikkeet ja erilaiset lahkot kykenevät terrorisoimaan kirkkokansaa idiosynkraattisilla Raamattu-tulkinnoillaan ja opeillaan, epäilemällä että herätysliikkeisiin kuulumattomat eivät olisi oikeita luterilaisia, pelastuisi Jeesuksen armosta. (Myönnän, että tässä eri herätysliikkeillä on eroja: körttiläiset ovat nykyään ihan rentoa possea kun taas vanhoillislestadiolaisten mukaan ainoastaan he pääsevät taivaaseen, vaikka huiputtaakseen käyvät ehtoollisella tavallisen kirkkokansan kanssa.)

Siitä, että Suomen luterilaisessa kirkossa herätysliikkeillä on kohtuuttoman suuri vaikutusvalta, seuraa myös se, että Luther-säätiön ja Paavalin synodin kaltaiset uudemmat ja pienemmät lahkot pystyvät pitämään luterilaista kirkkoa pilkkanaan. Luther-säätiö on kuin Hommafoorumi, jonka jäseniä – tässä tapauksessa foorumille rekisteröityneitä – suomalaisista todellisuudessa on 0,7 promillea, mutta mediassa käydystä keskustelussa päätellen voisi asioista tietämätön kuvitella sen edustavan merkittävääkin kansanryhmää. Tästä kirkko voi syyttää vain ja ainoastaan itseään. Luterilaisen kirkon ylimmät päättävät poliittiset elimet, kirkkohallitus ja kirkkovaltuustot, sekä piispat ovat olleet kyvyttömiä tarttumaan siihen, miksi pieni mutta marginaalinen porukka saa äänensä kuuluviin vieraannuttaen ihmisiä evankeliumin ilosanomasta. Liian moni kirkon päättävissä elimissä olevista kun itse kuuluu johonkin herätysliikkeeseen tai lahkoon.

Advertisements