Rakas päiväkirja, pamfletin käsikirjoituksen raakaversion kokoaminen on kääntynyt loppusuoralle ja sitä kirjoittaessa olen miettinyt eroja ja yhteneväisyyksiä Kokoomuksen tilanteeseen nyt 2010-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin edellisen kerran ääri- tai radikaalioikeisto organisoitui Euroopassa.

Radikaalioikeisto näyttää aina voimistuvan silloin kun vasemmisto on heikko. 1930-luvulla Suomessa kommunistiset puolueet oli kielletty kokonaan ja sosiaalidemokraatit olivat oppositiossa ja maassa oli Maalaisliiton, Kokoomuksen, RKP:n ja Edistyspuolueen muodostama porvarihallitus. Silti juuri tuolloin Lapuan liike pyrki kukistamaan laillisen esivallan ja maan valtiojärjestyksen.

Joskus kuulee väitettävän, että radikaalioikeiston vahvistuminen johtuisi heikosta vasemmistosta siksi, että tuollaisessa tilanteessa turhautuneiden työväenluokkalaiset miesten kapinointi kanavoituu äärivasemmiston sijasta äärioikeiston kautta. Tällainen tulkinta on virheellinen. Radikaalioikeisto kun on par excellence keskiluokkainen liike. Niin Saksassa, Suomessa kuin Italiassa fascististen liikkeiden ydinkannattajajoukon muodostivat porvarit, jotka olivat normaalisti äänestänyt täkäläistä Kokoomusta. Mukana oli toki myös työväenluokkalaisia miehiä katutappelijoina ja lakonrikkojina, mutta nämä olivat marginaalisessa asemassa itse puolueessa. Radikaalioikeiston nousu onkin nähtävä poliittisen oikeiston sisäisen kapinana, ja sen vihollinen on liberaali oikeisto, ei vasemmisto (samalla tavoin kuin ei kommunisteillekaan suinkaan porvarit olleet vihollinen numero yksi, vaan sosiaalidemokraattien kaltaiset luokkapetturit).

Mäntsälän kapinan jälkeen perustettiin Isänmaallinen kansaliike IKL, joka seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1933 solmi vaaliliiton Kokoomuksen kanssa. Kokoomuksessa olivat päässeet valtaan radikaalioikeistolaiset. Seurauksena oli Kokoomuksen historian pahin vaalitappio. Kokoomus menetti yli puolet paikoista eduskunnassa eikä edes IKL ja Kokoomus yhdessä saaneet niin paljon kansanedustajia kuin Kokoomuksella oli ollut edellisillä valtiopäivillä. Tosin sanoen Kokoomuksen johdon radikalisoituminen karkotti enemmän puolueen kannattajia kuin toi niitä lisää, vaikka Kokoomuksen johdossa kuviteltiin olevan niin sanotusti ajan hermoilla. Kokoomuksella kesti lähes 50 vuotta palautua tuosta tappiosta, ylittää vuoden 1930 vaalitulos.

Jos olisin kiero vasemmistolainen toivoisin, että Kokoomus veisi politiikkaansa entistä oikeammalle. Toiveita tällaisesta on esitetty mm. Kokoomuksen Nuorten Liitossa, jossa viime liittokokouksessa järjestön konservatiivisiipi otti niskalenkin liberaaleista. Valitettavasti Kokoomuksen puoluetoimistolla ollaan järkevämpiä ja siellä ollaan tietoisia esimerkiksi edellä esittämästäni, kuinka Kokoomukselle viimeksi kävi kun se alkoi flirttailemaan radikaalioikeiston kanssa. Jos oikeistoradikalismi saa todellista jalansijaa jälleen Suomessa, ei Kokoomuksella ole kuin hävittävää. Se on niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Tästä saatiin jo esimakua tapaus Kai Pöntisen yhteydessä. Hänen eurovaalikampanjansa ”sosiaalipummimaahanmuuttajille STOPPI!” karkotti enemmän Kokoomuksen liberaalisiipeä, klassista sivistysporvaristoa, äänestämään Vihreitä tai RKP:tä kun toi lisä-äänestäjiä esimerkiksi Perussuomalaisista. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannattajaprofiilit kun ovat varsin erilaiset. He eivät kamppaile samoista äänistä. Mutta puoluetoimiston järkipuhe ei auta jos äänekäs radikaalioikeistolainen vähemmistö alkaa riehumaan vaatien oikeistolaisempaa politiikkaa ja niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen kosiskelua.

Kokoomuksen korkea kannatus 2000-luvulla on perustunut siihen, että puolue on antanut kaikkien kukkien kukkia: Suomen EU-jäsenyys ja 1990-luvun lopun talouskasvu antoi lupauksen siitä, että Suomesta ja ennen kaikkea Helsingistä tulisi kansainvälinen metropoli siinä missä esimerkiksi Kanadan Vancouverista. Tätä visiota, jonka ”puolesta tehdä työtä, taistella ja uhrautua”, varten Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja varsinkin sen ikioma ajatushautomo Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on tuottanut erilaisia ohjelmallisia julistuksia: ammattiyhdistysliikkeen aseman heikentäminen, verotuksen keventäminen, palvelujen kilpailuttaminen, maahanmuuton lisääminen ja kansanvälisen huippuyliopiston perustaminen.

Juuri kun nämä EVA:n 2000-luvun alussa esittämät tavoitteet ovat toteutumassa (Suomen Nato-jäsenyyttä lukuun ottamatta), radikaalioikeisto nostaa päätään ja asettuu uhkaamaan liberaalin oikeiston hegemoniaa. Ei suinkaan globalisaatiokriittinen liike, vaan niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on asettunut vastustamaan sitä, että Helsingistä tulisi Euroopan Vancouver, globaali innovaatiokeskus, joka kokoaisi ihmisiä maailman kaikista kansoista yhteen pilvenpiirtäjien ympärille muodostuneeseen puutarhakaupunkiin. Vancouverin asukkaista yli puolet on syntynyt muualla kuin Kanadassa ja se on maailman johtavia bioteknologian ja ohjelmistokehityksen keskittymiä. Radikaalioikeisto haluaisi palata kylmän sodan aikaiseen suljettuun yhteiskuntaan.

Koska en ole kiero vasemmistolainen, yritän pamflettini viimeisessä luvussa antaa jotain vinkkejä mitä liberaalin oikeiston olisi tehtävä harjoittaakseen hegemoniaa onnistuneesti, kesyttääkseen radikaalioikeiston ja niin sanottu maahanmuuttokriittinen liikkeen ettei Suomesta nyt ihan Pohjois-Koreaa tulisi.

Advertisements