Rakas päiväkirja, tänään olen viimeistellyt artikkelikäsikirjoitusta Critical Studies on Men and Nomadic Feminism. Kirjoitin sen jo ennen joulua, mutta lähtiessäni joululomalle jätin sen yliopistomme kielikeskukseen kielentarkastukseen. Tällä viikolla apurahahakemusten rustaamisen, kokoustamisen ja muiden selvitysten lisäksi olen korjaillut kyseisen käsikirjoituksen kirjoitusvirheitä. Tulee ihan lukioajat mieleen. Niin paljon on punakynä käynyt. Suurimmat ongelmat allekirjoittaneella näyttää olevan artikkeleiden ja propositioiden kanssa – asioissa jotka opitaan yleensä jo ala-asteella – ei niinkään lauserakenteissa tai jossain sofistikoituneimmissa kielioppikuvioissa.

Lähetän viikonloppuna kyseisen artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi Nordic Journal for Masculinity Studies -lehteen (kuten aikoinaan menin jo lupaamaan). Se olisi ensimmäinen ulkomaisessa lehdessä julkaistu artikkelini. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kirjoittanut vain ja ainoastaan suomeksi. Toisaalta jos käsikirjoitus tulee niin sanotusti hylsynä takaisin, voin lähettää sen suomenkielisen version johonkin sopivaan lehteen. Täysin sopivaa suomenkielistä julkaisua sille ei ole vaan olemassa: Naistutkimus tai Tiede & Edistys -lehtiä voisi yrittää.

Artikkelissa problematisoin mitä seurauksia ja haasteita miespolitiikalle ja (kriittiselle) miestutkimukselle olisi sillä, että hegeliläisestä identiteettipolitiikasta siirryttäisiin deleuze-nietzscheläiseen affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Feministinen politiikka on pitkälti pohjautunut Simone de Beauvoirin käsitykselle naisesta toisena sukupuolena. Beauvoirin ajattelun taustalla on G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologiassa esittämä herran ja rengin dialektiikka.

Herran ja rengin dialektiikka alkaa siitä, että tietoisuus tähtää herraksi, toinen alistetaan rengiksi. Näin sekä herran että rengin identiteetti eivät enää määräydy itsensä kautta. Tästä myös seuraa, että herra ei ole itsenäinen; herratietoisuus on riippuvainen rengistä. Luce Irigarayn kuvaus äidin ruumiin spekulatiivisuudesta miehen identiteetille voidaan ymmärtää analogiseksi tälle vaiheelle. Herra on olemassa herrana vain niin kauan kun rengin tietoisuus on oikealla tavalla hänen käytössään. Näin tilanne kääntyy rengin eduksi. Renki onkin Hegelin dialektiikassa varsinainen poliittinen subjekti, ei ainoastaan antamalla peilin herran tietoisuudelle, vaan myös kytkeytymällä suoremmin materiaaliseen todellisuuteen. Renki on herran ja maailman välissä kuin äidin ruumis (poika)lapsen ja maailman välissä. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta voidaan juontaa tulkinta siitä, että feminismi emansipoidessaan naiset eli rengin vapauttaa myös miehet heidät tietoisuudesta, joka on olemassa vain naisen spekulatiivisen ruumiin kautta. Beauvoirille sukupuolisen tasa-arvon saavuttaminen on sitä, että sukupuolten binaarinen vastakkainasettelu, herran ja rengin dialektiikka, murtuu kun molemmat tunnustavat toisen tietoisuuden tietoisuutena. Tällöin sukupuolet, mies ja nainen, alkavat suhtautua toisiinsa päämääränä sinänsä, eivät enää keinoina.

Sen sijaan Friedrich Nietzsche, jolta artikkelissani käsittelemä Rosi Braidotti on saanut vaikutteita – Gilles Deleuzen nomadisen ajattelun välittämänä – , pyrki ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikan yli-ihmisyyden käsitteellä: identiteettiä ei enää rakenneta suhteessa toiseen, vaan pyritään affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Siinä missä herra ja renki määräytyvät Hegelille molemminpuolisen toisin olemisen suhteen välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen rengistä kuin renki herrasta, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään suhdetta: herra affirmoi omaa subjektiviteettiaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka itseriittoisuudessaan sulkee rengin kokonaan ulkopuolelle. Herran ja rengin välistä suhdetta määrittelee pelkkä ero, jossa kumpikaan ei ole toiselleen toinen.

Tämä tarkoittaisi miespolitiikalle sitä, että maskuliinisuuden vastakohta ei enää olisi feminiininen; mies ei tarvitsisi toista, jota halveksia eli pelätä (naista, mustaa miestä, homoa) ja johon peilata itseään ja rakentaa ”itsetuntoa”, vaan miehet kykenisivät luomaan omat arvonsa ja olemassaolonsa oikeutuksen ”vähemmistöksi tulemisen” kautta. Näin toisen, erilaisuuden, eettinen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi.

Jos vielä nopeasti palaan edellisissä kirjoituksissa viittaamaani helsinkiläiseen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoon, hän on erinomainen esimerkiksi nietzscheläisittäin ajateltuna poliitikosta joka turvautuu orjamoraaliin. Hänen retoriikkansa ja politiikkansa perustuu kaunaisuuteen ja huonoon itsetuntoon: häntä ei olisi olemassa (poliitikkona) ilman toista (punavihreitä feministejä, maahanmuuttajia, Tehtaankadun homoa). Paradoksaalisesti hän haluaa tuhota nämä eli samalla hävittää myös oman olemassaolonsa (poliitikkona). Halla-aho ei ole kirjoituksissaan sinut oman maskuliinisuutensa kanssa, vaan on vajonnut itseinhoon. Sen sijaan pyrkimyksen uudelle miespolitiikalla ja -liikkeelle pitäisi olla ”halu olla mies” kuten miestutkija Stephen M. Whitehead on todennut. Pitäisi olla ylpeästi mies ilman, että pelkää menettävänsä maskuliinisuutensa (esimerkiksi käyttäytymällä feminiinisemmin kuin mieskulttuurissa on ollut hyväksyttyä). Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan herramoraalista. Whitehead kirjoittaa myös siitä, kuinka mies pitäisi ymmärtää jatkuvana tulemisen prosessina. Tästä taas Nietzsche puhui ikuisena paluuna.

Nomadisen ajattelun ottamista Nietzschen, Deleuzen ja Braidotti hengessä seuraisi muutamia ongelmia. (1) Miespolitiikan, tutkimuksen ja -liikkeen suhde feministiseen teoriaan olisi mietittävä uudelleen. Braidotti onkin sitä mieltä, miehillä ei tulisi olla mitään asiaa naistutkimuksen laitoksille tai opiskelemaan feminististä teoriaa. Tämä ei tarkoita vihamielistä hyökkäystä, vaan sitä, että olisi parempi sekä miehille että naisille, että he problematisoisivat omia sukupuoliaan keskenään, jotta ei sorruttaisi herran ja rengin dialektiikan kuvaamaan vastakkainasetteluun ja riippuvuussuhteeseen. (2) Jos ulkoministeri Alexander Stubb on vaikkapa esimerkiksi yli-ihmisestä, joka ei rakenna identiteettiään syyttämällä maahanmuuttajia, naisia tai homoja kaikista ongelmistaan, päinvastoin, on sinut oman itsensä kanssa suvaitsevaisena ja kosmopoliittina metroseksuaalina, ratkaiseeko se kaikki yhteiskunnalliset kysymykset? Näyttäisi nimittäin siltä, että kulttuurin femininisoitumisesta, siitä että feminiinisiksi ymmärretyt ominaisuudet ovat hyväksyttävämpiä kuin aikaisemmin, ovat hyötyneet nimenomaan Stubbin kaltaiset keskiluokkaiset miehet, joilla valtaa on ollut jo aikaisemminkin. Naiset ja työväenluokkaiset miehet ovat jääneet nuolemaan näppejään. Toisaalta, onko Stubb esimerkki yli-ihmisestä?

Advertisements