Rakas päiväkirja, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on pyrkinyt maustamaan retoriikkaansa viittaamalla joko suoraan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamaan tai sitten matkimalla hänen maneereitaan naurettavan kuuloisilla anglismeilla. Olen jo aikaisemmin miettinyt sitä, mitä Urpilainen tarkoittaa kun hän yrittää hakea nousua SDP:lle obamamanialla? Urpilaiselta kun on nähtävästi jäänyt huomaamatta se, ettei Obama ole oikeasti kovinkaan suosittu presidentti Yhdysvalloissa, vaan ainoastaan demokraattilehdistöstä kritiikittä lainaavassa Helsingin Sanomissa tai joidenkin Kokoomus-poliitikkojen puheissa silloin kun he haluavat korostaa eroa edellisen ja nykyisen Yhdysvaltojen hallinnon välillä perustellakseen sitä, miksi Suomen olisi niin sanotusti kehitettävä suhteita Yhdysvaltoihin ja ennen kaikkea Natoon. Ei siis ihme, että SDP:n kannatus on laskenut kuin Obaman suosio; Urpilainen on onnistunut apinoimaan Obamaa.

Nyt Helsingin Sanomatkin on joutunut uutisoimaan sen tosiasian, että Obaman kannatus on heikoin kuin yhdelläkään toisella Yhdysvaltojen presidentillä ensimmäisen virkavuoden jälkeen. Miksi yhdysvaltalaiset haluaisivat ilmaisen terveysvakuutuksen kun eivät suomalaisetkaan halua ilmaista terveydenhuoltoa vaan äänestävät Kokoomusta tai Keskustaa, jotka pitävät huolen siitä, ettei ihmisiä hyysätä tai valtion velka pääse nousemaan liian suureksi? Sitä paitsi ei ulkopolitiikassakaan Obamana politiikka juurikaan eroa George W. Bushista: Irakissa ja Afganistanissa soditaan edelleen ja uutta ollaan aloittelemassa Jemenissä.

Toissa viikolla olin sekä Vasemmistoliiton puolueosaston että piiritoimikunnan kokouksessa. Ilokseni voin todeta, että meno ja ennen kaikkea väki on oikeasti muuttunut kahden vuoden aikana. Siinä missä vielä pari vuotta sitten puolueosaston kokouksessa lähes kaikki olivat yli 55-vuotiaita, nyt ainakin kolmannes on alle 30-vuotiaita; uusia jäseniä on tullut Tampereellakin kymmenittäin viimeisen vuoden aikana. Tietenkin se sukupolvi, joka oli nuori 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, puuttuu puolueesta lähes kokonaan. Niin ikään suuria ikäpolvia vaivanneesta enemmistö vs. vähemmistö -jaosta ei ole enää mitään merkkiä edes rivien välistä. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin Paavo Arhinmäen valinnan puheenjohtajaksi olevan lähinnä kosmeettinen muutos. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että muutos sekä henkilöissä että puolueen toimintakulttuurissa ja tulevaisuudessa myös puolueorganisaatiossa on todellista. Haasteena on edelleen se, että puolue saisi mukaansa suuret kansanjoukot tai edes ne puolueen potentiaalisimmat äänestäjät, keski-ikäiset toimihenkilönaiset, innostumaan ja uurnille ensivuoden vaaleissa.

Paavosta puheenollen, Väyrynen lähti sitten Keskustan puheenjohtajakisaan. Epäilen edelleen Väyrysen olleen Matti Vanhasta vahingoittaneen ja Antti Kaikkosen poliittisen uran tuhonneen lautakasajupakan takana. Teoriani on se, että toimittaja Ari Korvola ja Väyrynen ovat vanhoja tuttuja ja Väyrynen päätti kostaa Kaikkoselle, entiselle oppipojalleen joka kääntyi sittemmin mestariaan vastaan, Korvolan kautta tuomalla julki Keskustaa lähellä olevien järjestöjen rahoituskuviot ja ennen kaikkea Kaikkosen hämärät sidonnaisuudet. Se, että samalla horjutettiin Vanhasen uskottavuutta pääministerinä, ei haitannut Väyrystä lainkaan. Päinvastoin. Kyseessä oli uskomaton onnenpotku Väyryselle kun Vanhanen päätti luopua pääministerin pallilta.

Advertisements