Rakas päiväkirja, olen lueskellut sellaista suhteellisen tuoretta, Elisa Heinämäen kirjoittamaa, uskontotieteen väitöskirjaa kuin Tyhjä Taivas. Se kertoo ranskalaisen kirjailija ja filosofi Georges Bataillen uskonto(j)a koskevista käsityksistä. Alun perin ajattelin tutustua siihen huomattuani sen sisältävän osion Alexander Kojèven Hegel-tulkinnan vaikutuksesta Batailleen. Mutta sen lisäksi, että Heinämäen selkeyttää kuvaani Kojèvesta ja Hegelistä, on se hyvää 1900-luvun ranskalaisen filosofian kertausta allekirjoittaneelle. Niin ikään Bataillen tuotannon esittely suomenkieliselle yleisölle on itsessään kulttuuriteko, josta Heinämäki ansaitsee nöyrimmän kiitoksen.

Jos Heinämäen väitöskirjasta jotain negatiivista haluaa sanoa, ei Hegeliä käsittelevä osuus oikein ole vuoropuhelussa kahden myöhemmän osan kanssa. Tarkoitan, että toisesta ja kolmannesta osasta kyllä lukija voi arvata missä kohdin ”Hegelin varjo” on vaikuttanut Bataillen käsitykseen ateologisesta mystiikasta tai uhrauksesta, mutta suoraan asioita ei sanota. Näin ensimmäinen osa jää hieman irralliseksi. Todennäköisesti se on kirjoitettu eri aikaan kuin väitöskirjan toinen ja kolmas osa. Allekirjoittaneelle tällainen järjestely sopii koska itsekin olen samanlaisten ongelmien parissa painiskellut: kuinka saada teksti keskustelevammaksi omassa tutkimuksessani.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka Hegel ratkaisi objektin ja subjektin välisen dualismin käsitteen käsitteellä. Hegelin mukaan ei ole olemassa inhimilliselle tietoisuudelle vastakkaista todellisuutta, ei edes kantilaisessa merkityksessä ”olioiden sinänsä” aluetta ja tämä idea on mielestäni myös bulterilaisuuden ydin. Niin sanotun tieteellisen realismin puolestapuhujat juuri tämän takia syyttävät Judith Butleria pseudotieteellisestä ajattelusta, vaikka todellinen ”syyllinen” on siis Hegel. Kyseinen hegeliläisyyden juonne on myös keskeinen kun ajatellaan Butlerin ja Luce Irigarayn välistä eroa kun tarkastellaan sukupuolieroa. Irigaraylle sukupuolierossa on aina jotain, mitä maskuliininen diskurssi ei pysty paljastamaan – eikä saisi edes yrittää paljastaa. Rosi Braidotti valitsee taasen kolmannen tien suhtautumisessa sukupuolieroon: strategisen essentialismin.

Mutta ennen kaikkea olen Heinämäen väitöskirjan innoittamana palannut miettimään Kojèven väitettä historian lopusta, halusta ja kuolemasta.

Kojèvelle negatiivisuuden käsite on keskeinen ihmistä kuvaava määre, ihmisen olemus. Ilmiömaalimassa negatiivisuus ilmenee haluna, ihmisen tarpeena mennä itsensä ulkopuolelle hakien tyydytystä. Negatiivisuus on maailmaa tuhoava luova voima: ihminen tuhoaa annettua, luonnollista, maailmaa ja tekee siitä kaltaisensa, inhimillistää maailmaansa. Tämä tapahtuu joko työllä tai kielellä. Maailman haltuunoton lisäksi oleellista on tosiin ihmisiin kohdistuva halu; ihmisten välinen halu on luonteeltaan toisen halun halua. Halun halu on sama kuin tulla toisen tunnistamaksi omassa olemassaolossani. Tämä kaikki on selvää.

Mutta Hegelin filosofia sisältää mielenkiintoisen paradoksin, jonka ymmärsin vasta nyt. Historian loppu merkitsee myös hegeliläisyyden loppua. Kojèven mukaan Hegelin ajattelun ja Hengen fenomenologian logiikka edellyttää sen, että historia on loppu: inhimillinen luonnollisen maailman tuhoaminen eli haltuunotto on loppunut eikä avointa tulevaisuushorisonttia enää ihmiskunnalle ole. Hegel oli ”historiallisen ajan filosofi”, ja hänen luomansa käsitteensä pätivät vain tuona aikana: ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”. Väitöskirjassani tulen esittämään, että ennen historiaa oli spinozalainen substanssi ja kun historia loppui palattiin metafyysiseen monismiin. Niin ikään väitän, että Butler on historian lopun ajattelija koska hänellä subjekti ja substanssi, diskurssi ja oleminen lankeavat yhteen.

Vaikka historia loppui yli kaksi sataa vuotta sitten ja Kojèven mukaan sosialismi ja kapitalismin välinen vastakkainasettelu oli näennäistä, vasta kylmänsodan päättyminen toi esille sen, että luonto on otettu kokonaan haltuun; kapitalismi ei kykene enää levittäytymään uusille mantereille – ainakaan pallolla. (Nokkelimmat huomaavat, että lainaan tässä havainnossa Kojèven lisäksi Francis Fukuyamaa sekä Immanuel Wallersteinia.) Ja mitä muihin planeettoihin tulee, tieteisfantasioiden kulta-aika kuului niin kylmänsodan ajalle ennen tulevaisuushorisontin kuihtumista ja ihmiskunnan pikkusieluistumista. Politiikan tutkijalle tilanne on vielä haastavampi kun pitäisi käsitteellistää historian lopun jälkeistä politiikkaa, molemminpuoleisen tunnustamisen problematisointi ei riitä.

Advertisements