Rakas päiväkirja, professori Timo Vihavaisen kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa herätti keskustelua ja erityisesti hänen kommenteilleen maahanmuutosta on nyökytelty tietyissä piireissä. Minusta on valitettavaa jos Vihavaisen kirjoitus, joka perustuu hänen hiljattain julkaisemaan teokseen Länsimaiden tuho, nähdään vain ja ainoastaan kommenttina niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Vihavaisen sanoma kun oli päinvastainen: maahanmuutto on yksi kysymys muiden joukossa ilmiössä, jota hän kutsuu länsimaisen kulttuurin rappioksi.

Vihavainen näyttää olevan yksi niistä, joille Neuvostoliiton romahtaminen oli pettymys. Siitä ei seurannutkaan ”voittajille” palkinnoksi kodin, uskonnon ja isänmaan uusylevöittäminen, vaan länsimaisen elämänmuodon lopullinen rappeutuminen kulutuskulttuurina. Räminärokkia soittavan HIM-yhtyeen menestystä pidetään nykyään ”suomalaiselle kulttuurille” vähintään yhtä merkittävänä asiana kuin säveltäjä Kaija Saariahon samaa Michael Ludwig Nemmers -palkintoa; korkea- ja populaarikulttuuria ei voi erottaa toisistaan; mikään ei ole enää pyhää. Jos joku uskaltaa sanoa tämän ääneen, kuten keskustalainen valtiosihteeri Risto Volanen teki arvostellessaan Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta nihilistiseksi (huomauttaen, että Ranskassa Antonin Artaud teki saman teatterille jo kolmekymmentä vuotta sitten), joutui hän kulttuurisivuilla lähinnä naurunalaiseksi.

Itseäni ihmetyttää, että Vihavaisen näkemyksiä on kommentoitu kuin ne olisivat jotenkin uusia. Suomalaisuuden liiton julkaisema Kanava lehti on täynnä vastaavanalaisia kirjoituksia – Vihavaisen teos länsimaisen kulttuurin perikadosta perustuu hänen Kanavassa julkaisuun kolumneihin.

Niin ikään Yhdysvaltalaisessa keskustelussa samat teemat, mistä Vihavainen puhuu, ovat toistuneet Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmajärjestys alkaen. Itse asiassa diskurssi länsimaisen kulttuurin rappeutumisesta voidaan löytää jo niin sanottujen uuskonservatiivien oppi-isältä, Leo Straussilta, hänen pyrkiessään pelastaa eurooppalainen kulttuuri Nietzschen kuvaamalta tuholta palaamalla antiikin kreikkalaiseen tapaan ymmärtää politiikka ja juutalaiskristillisiin arvoihin, uusyhteisöllisyyteen ja -moralismiin. Siinä Vihavainen saattaa olla oikeassa, että suomalaisessa valtamediassa tällainen keskustelu on jäänyt marginaaliseksi. Mutta se johtunee siitä, että suomalaiselle älymystölle aihe on marginaalinen ja heille on omat fooruminsa. Ne jotka ovat halunneet keskustella siitä, ovat voineet tehdä sen vaikkapa Kanavan sivuilla tai jossain muissa julkaisussa.

Vihavaisen tekstin onkin näemmä suunnattu ennen kaikkea herättämään oikeistoälymystöä liberalismin unesta. Kyseessä on siis köydenveto konservatismin ja liberalismin välillä ja puoluepoliittisesti keskiössä on Kokoomus Suomen suurimpana puolueena. Vihavaisen kannalta ongelmallista on vain se, että Eurovaaleissa Kokoomuksen konservatiivisimmat ehdokkaat, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen, enemmänkin karkottivat äänestäjiä Vihreisiin ja RKP:hen kuin toivat niitä lisää Kokoomukselle. Viime kädessä Vihavaisen ongelmana ei näytäkään olevan se, että asioista ei keskusteltaisi, vaan niistä keskustellaan ”väärällä tavalla”. Tilanne on analoginen niin sanotun Nato-keskustelun kanssa: eräiden ihmisten mielestä Nato on suomalaisille tabu koska enemmistö kansalaisista ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.

Mitä Vihavaisen kirjoituksen sisältöön tulee, minun on hyvin vaikea tarttua siihen koska käsitteellistän maailmaa niin eri tavoin kuin hän. Ainoa tapa, jolla kykenen jotenkin ymmärtämään sitä, mitä Vihavainen yrittää sanoa, on tulkita häntä hegeliläisenä idealistina, eli oikeistohegeliläisenä, jolle kulttuurin ja kansankunnan kaltainen abstraktio ei ole kirosana. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Hegel kun ymmärsi yhteiskunnan totaliteetiksi, jossa yhteiskuntien osien väliset erot ja ristiriidat ovat näennäisiä. Niiden kehitys ilmaisee yhden ja saman totaliteetin historiaa ja kehityskulkua. Näin yhteiskunnan ja kulttuurin kaltaiset käsitteet eivät jää ainoastaan suljetuiksi systeemeiksi, vaan ovat abstrakteja käsitteitä ilman konkreettista sisältöä. Ilman tällaista ennakko-oletusta, ei hän voisi puhua yhdestä suomalaisesta kulttuurista, islamista pohjimmiltaan aggressiivisena uskonnosta jne.

Kokonaan oma haasteensa Vihavaisen konservatiiviselle kulttuurikritiikille – ja miksi ei myös vaikkapa Kokoomukselle – on se, mitä Karl Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa porvarillisen elämänmuodon kumouksellisuudesta; sosialistien tai kommunistien ei ole tarvinnut häpäistä porvariston pyhinä pitämiä asioita koska porvaristo on tehnyt sen aivan itse.

Porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta. […] Porvaristo repi perhesuhteelta sen liikuttavan sentimentaalisen hunnun ja pelkisti sen puhtaaksi rahasuhteeksi. […] Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (Marx 1998, 39-40.)

Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se poisti teollisuudelta kansallisen pohjan. […] (Ibid.)

Mutta palataan näihin kysymyksiin ja Vihavaisen sinänsä ihan virkistävään puheenvuoroon kun joku päivä olen saanut luettuna Länsimaiden tuhon.

Advertisements