Rakas päiväkirja, Alexandre Kojève oli venäläinen emigrantti, joka pakeni bolševikkien vallankumousta Saksan kautta Ranskaan, mutta pysyi silti kommunistina  – hän hyväksyi vallankumouksen vaatimat uhrit ymmärtäen olevansa yksi sellainen kapitalistin poikana, jos hän jää Venäjälle. Toisen maailman sodan jälkeen hän vastasi omien sanojensa mukaisesti Ranskan valtiovarainministeriössä kaikesta muusta paitsi Ranskan ydinasepelotteesta (josta päätti presidentti Charles de Gaulle) toimien samaan aikaan KGB:n agenttina. Hän oli myös perustamassa korkea-arvoisena virkamiehenä Euroopan talousaluetta ja neuvottelemassa GATT-sopimuksesta (jonka pohjalle muodostui sittemmin Maailman kauppajärjestö eli WTO) ihaillen samaan aikaan suuresti Stalinia ja itki kun kuuli tämän kuolleen. Mutta ennen kaikkea Kojève oli 1900-luvun merkittävin Hegelin filosofian tulkitsija. Ei siksi, että hänen luentansa olisi ollut syvällinen, päinvastoin, vaan koska hänen luennoillaan 1930-luvulla kävi ihmisiä, jotka sodan jälkeen nousivat merkittäviin asemiin ranskalaisessa akateemisessa maailmassa tai valtionhallinnossa.

Suomessa Kojèvea on julkaistu yhden antologian verran. Historian loppu sisältää hänen kirja-arvosteluitaan, haastattelun ja ohjelmaluonnostelan Ranskan poliittiseksi opiksi Toisen maailmansodan jälkeiselle ajalle. Viime vuonna Niin & Näin -lehdestä ilmestyi Kojèvea käsitellyt numero. Vielä tuolloin ohitin Kojèven olankohautuksella, vaikka olin törmännyt häneen aikaisemminkin parissa yhteydessä ja alitajuisesti tiesin tarpeesta tutustua häneen myöhemmin.

Kojève on loistavaa lääkettä uusliberalistista aikaamme vaivaamalle moralismille (vaikka nykyään hänen teesinsä historian lopusta ovat omineet nimenomaan uusliberalismia ajaneet yhdysvaltalaiset neokonservatiivit). Analysoitaessa 1900-luvun politiikkaa hän ei sen enempää kauhistele Natsi-Saksan kansamurhia kuin Stalinin ajan Gulagia. Suomennetun antologian esipuheen kirjoittaja Jussi Ojaheimo toteaa Kojèven kirjoittaneen Leo Straussille (joka tunnetaan George W. Bushinkin hallinnossa vaikuttaneiden uuskonservatiivien oppi-isänä):

Esoteerinen filosofinen kirjoittaminen tyydyttää ihmisen leikkimisen halua, antaa herroille kätevästi keskinäistä tunnustusta, ylevöittää massoja valheilla, jakaa myyttejä niille, jotka kuolemattomuuteen jaksavat uskoa ja luovat pysyvyyden tunnetta nykytilaan.

Kojèven mukaan historia loppui lokakuun 13. päivänä vuonna 1806 kun Napoleon ratsasti Hegelin ikkunan alta. Siinä missä Raamattu ennusti ja puhui abstraktisti messiaasta, Napoleon-Hegel oli konkreettinen Kristus maanpäällä. Hegel ymmärsi ja Napoleon lähti viemään ilosanomaa siitä, että vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat ihmiskunnan korkeimmat arvot. 1900-luvun välinäytös, Kylmä sota, ei ollut ollut todellista historian universaalia dialektiikkaa, vaan saman ideologian sisäinen pieni erimielisyys siitä, miten yhteiset, Ranskan suuren vallankumouksen, arvot on pantava täytäntöön juridis-hallinnollisesti. Kojève itse ei suostunut avoimesti ottamaan kantaa kapitalistisen imperialismin tai sosialistisen imperialismin puolesta (ja tämä myös selittää sen, miksi hänelle ei ollut ongelma olla samaan aikaan korkea-arvoinen ranskalainen virkamies ja KGB:n agentti). Oleellisinta oli se, että kummatkin olivat imperialistisia sinänsä kun taas kansallisvaltiot kuuluivat 1800-luvulle (minkä takia Natsi-Saksa kansallissosialistisena oli tuomittu häviöön jo ennen Toisen maailman sodan alkamista kuten olisi Neuvostoliittokin ollut, jos se olisi noudattanut Lev Trotskin oppeja eikä olisi lähtenyt Stalinin johdolla imperialismin tielle).

*

Filosofiassa Kojèvea on syyttäminen siitä, että psykoanalyytikko Jaqcues Lacan irrottautui biologiasta kuvatessaan lapsen psykoseksuaalisista vaiheista. Sigmund Freud piti itseään ennen kaikkea luonnontieteilijänä – ja oli harmistunut elämänsä loppuun asti siitä, ettei onnistunut yhdistämään löytämäänsä tiedostamattoman käsitettä biologiaan. Kojèven Hegel-luennasta lacanilaiseen psykoanalyysiin polveutuva käsitys esioidipaalisessa peilivaiheessa itsestä vieraantuneesta tai ”väärin tunnistaneesta” subjektista ilmenee niin Louis Althusserin strukturalistisessa marxismissa kuin vaikkapa Jacques Derridan dekonstruktiossa. Niin ikään Jean-Paul Sartre eksistentialistisine tuntemuksineen oli kuuntelemassa 1930-luvulla Kojèvea ja Simone de Beauvoirin näkemystä naisesta toisena, ei voi ymmärtää ilman Kojèven luentaa Hegelin herran ja rengin dialektiikasta.

Sari Roman-Lagerpetz esittää väitöskirjassaan myös performatiivisesta sukupuoli- ja politiikkakäsityksestä tunnetun Judith Butlerin saaneen vaikutteita Kojèvelta. Butler kun omassa väitöskirjassaan tarkasteli Hegelin halun käsitteen heijastumia 1900-luvun ranskalaisessa filosofiassa ja Roman-Lagerpetz mukaan kirjoittaessaan väitöskirjaansa Butler omaksui Kojèven tavan käsitteellistää Hegeliä, vaikka hän ei kaikkea olisikaan allekirjoittanut. Roman-Lagerpetz kirjoittaa sekä Butlerin että Kojèven jakavan Hegel-tulkinnan, jossa historia ja politiikka kuuluvat halun valtakuntaan, jossa tavoitteena on vastavuoroinen tunnustaminen. Kun subjekti saavuttaa universaalin tunnustamisen (kaikista mahdollisista näkökulmista) omalle itsetietoisuudelleen herran ja rengin dialektiikka päättyy. Erona on kuitenkin Roman-Lagerpetzin mielestä se, että Butler ei halua historian loppuvan, vaikka hän feminismin teoreetikkona ja poliittisena toimijana, ennen kaikkea sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana, pyrkiikin siihen, että mahdollisimman moni identiteetti tulisi tunnustetuksi. Kojèvelainen historian loppu kun tarkoittaisi kaikkien merkittävien erojen katoamista ja politiikan päättymistä – politiikan muuttumista iltapäivälehtien otsikoiksi, turhanpäiväiseksi lörpöttelyksi.

Olen siis viimeisen viikon ajan tutustunut Kojèveen. Allekirjoittaneen kun täytyy kirjoittaa ainakin muutama liuska Butlerin Hegel-tulkinnasta ennen kuin pääsen käsiksi siihen, kuinka Spinozan conatuksen käsite heijastuu Hegeliin halun käsitteeseen ja tätä kautta myös Butlerin poliittiseen ajatteluun.

Advertisements