Rakas päiväkirja, perjantaiyönä onnistuin bongaamaan Jupiterin neljästä kuusta – Europa, Io, Kallisto, Ganymedes – kolme. Minulla on huono näkö. Myös Andromedan galaksi ja Seulaset löytyivät helposti ja näyttivät upeilta tähtikiikareilla katsottuna. Vaikka hankin kyseinen kiikarin jalustoineen jo kaksi vuotta sitten, vasta nyt pääsein ensimmäistä kertaa katselemaan niillä kaukana kaupungin valoista. Lauantaina suunnittelin etsiväni mm. Mizarin kaksoistähtijärjestelmän ja Merakista etelään löytyvän M 108 galaksin, mutta pilvien ilmaantuminen puolenyön aikoihin esti Otavan tähdistön alueen syväntaivaankohteiden etsimisen. Täytyisi tehdä lista Charles Messierin luetteloimista kohteista, joita on mahdollista löytää 70 x 15 -kiikareillani. Olin siis viikonloppuna maaseudulla Teiskossa Toninveräjällä leireilemässä. Mainittakoon anekdoottina, että matkalla tutustuin myös Kämmenniemen ainoaan krouviin, Kessan baariin, yhden ison lonkeron verran.

Ennen Teiskon leiriä sain valmiiksi ensimmäisen version hegemonista maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestemässä käsittelvästä paperista. Työotsikoksi sille tuli ”Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa”. Sen kirjoittamiseen meni viikko kauemmin kuin kuvittelin. En tyytynytkään vain esittelemään kriittisen miestutkimuksen keskeistä käsitteistöä politiikan tutkijoille ja näennäisesti problematisoimaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa käyttäen Stubbin miehekkäitä esiintymisiä iltapäivälehdissä heuristisena esimerkkinä, vaan esitän paperissa ensinnäkin teesin maskuliinisuuden politiikan muutoksesta siirtyessämme kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan sekä toiseksi ”yleisen teorian” suomalaisen politiikan maskuliinisesta konjunktuurista. Viimeksi mainittu siis tietyillä varauksilla.

Joka tapauksessa, maskuliinisuuden poliittista konjunktuuria voi erinomaisesti esittää machiavelliläsittäin. Ei vähiten siksi, että kriittinen miestutkimus on niin paljon velkaa Antonio Gramscin hegemonian käsitteelle ja Gramsci sai taas vaikutteita hegemonian käsitteeseen itse Niccolò Machiavellilta. Machiavellia voi pitää siten, ei ainoastaan ensimmäisenä modernina politiikan teoreetikkona, vaan myös kriittisen miestutkimuksen politiikan teoreetikkona. Kriittisen nimenomaan siksi, että Machiavelli ei kirjoittanut ruhtinaille, vaan kansalle vapauttaakseen sen paljastamalla kuinka ruhtinaat vedättävät kansaa – tai siis miehiä. Maskuliinisuuden politiikan konjunktuuria voi siis kuvata kuviolla, jossa ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa homososiaalisen liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita vastaan. Kuvioon voisi lisätä vielä äänestämättömät eli vulgaarin (ital. vulgo), joista ruhtinas pyrkii miehekkäästi luomaan oman kannattajakuntansa toisia miehiä vastaan molaarisella ajattelulla, eli korostamalla sitä, mikä on yhteistä (todellista tai kuviteltua) hänen ja äänestäjien välillä.

Tärkeä huomio paperissa on myös se, että Urho Kaleva Kekkonen on kuollut. Kukaan miespoliitikko ei ole kyennyt luomaan vastaavaa Suomessa hegemonista maskuliinisuutta vaikka moni on yrittänyt. Hegemonia on kaksisuuntainen prosessi: se ei ole vain valmis rakenne, jossa taitava poliitikko ottaa tietyn diskursiivisen aseman ja ruumiillisen subjektiposition hankkiakseen kannatusta, vaan poliitikko myös itse rakentaa tietynlaista mieskuvaa, luo hegemonista maskuliinisuutta, samalla tavoin kuin esimerkiksi elokuva- tai urheilutähdet. Onhan taitava poliitikko, jos mikä, (post)moderneissa yhteiskunnissa todellinen mediahahmo. Toisaalta hegemoninen maskuliinisuus ei ole sama kuriyhteiskunnassa kuin kontrolliyhteiskunnassa johon olemme siirtymässä. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka Kanerva pyrki pätemään samoilla elämänalueilla kuin Kekkonen: urheilujohtajana, valtiomiehenä ja naismaailmassa. Hän kuitenkin epäonnistui esittämään oikeanlaista maskuliinisuutta koska ei ymmärtänyt yhteiskunnan muuttuneen sitten 1970-luvun.

Siinä missä Kanerva oli urheilujohtaja, ja pyrki olemaan valtiomies, Stubb alistaa itsensä takaisin urheilijan asemaan seuratakseni urheilusosiologi Arto Tiihosen hierarkiaa: poika, urheilija, sankari, mies. Stubbin uhkarohkeus saattaa onnistua: tuodessaan ruumiillisuuttaan esille, se johtaa enemmänkin falloksen hallinnan itsekorostukseen kuin siihen, että Stubbin ruumis erotisoituisi. Myönnän, että en ole itsekään varma miten asiaan pitäisi suhtautua. Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen siitä, että olen saanut Johanna Tukiaisen ja Matti Nykäsen otettua mukaan paperin henkilögalleriaan uskottavasti: tuksuun viittaan tietenkin Kanervan eron yhteydessä ja Nykäseen sankarina, josta ei koskaan tullut miestä. Sovin tänään alustavani parissa seminaarissa syyskuun lopulla ja sitä ennen ratkaisen nämä dilemmat ja kirjoitan vielä yhden version paperista jotta voin ennen lokakuuta lähettää sen arvioitavaksi.

Advertisements