Rakas päiväkirja, viikonloppuna varasin lentoliput Englantiin marras- ja joulukuun vaihteeseen verrattain lyhyen miettimisajan jälkeen. Lontoossa järjestetään marraskuun viimeisenä viikonloppuna kuudes historiallisen materialismin konferenssin. Viikonloppuisessa lukupiirissämme useampi oli ottamassa osaa kyseiseen konferenssiin ja niinpä päätin minäkin lähteä luokkaretkelle – lentoliputkaan eivät montaa kymppiä maksaneet (kun lähtee ja saapuu keskiviikkona). Aikaisemmin olen välttänyt matkustamista Ryanairilla, mutta nyt houkutus kävi liian suureksi. Konferenssi kestää kolme päivää; vapaa-aikaa jää neljä päivää. Lukupiiriläiset ovat varaamassa itselleen hostels-majoitusta. Taidan itsekin päätyä sellaiseen, Lontoon hotellien hinnat ovat korkealla.

Konferenssin lisäksi luvassa on siis tutustumista sateiseen Lontooseen: kävelyretkiä kaduilla ja puistoissa, kirjakaupoissa kiertämistä, olutta ja pubiruokaa. Ehkäpä käyn British museumissa. En ole vielä tarkkaa suunnitelmaa tehnyt ja voi olla, etten tällä kertaa edes tee. Siitä on 14 vuotta kun olen käynyt Lontoossa (jos lentokoneen vaihtoja Heathrowin-lentokentällä ei lasketa). Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla.

Lontoo vaikuttaa ensisilmäyksellä sekavalta. Se on miljoonakaupunki, Englannin, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Brittiläisen kansainyhteisön pääkaupunki. Vähitellen sen rakenne hahmottuu. Kaupungin ytimen muodostaa Lontoon City: siitä itään on East End, vanha työläiskaupunginosa, ja länteen sijaitsee luonnollisesti West End hallintorakennuksineen ja parempien ihmisten asuimistoineen. Karttaa kun katsoo, löytää monia tuttuja paikannimiä Radio ylen 1:n lähettämästä Knalli ja sateenvarjo kuunnelmasta. Myös aikaisemmasta Lontoon matkasta muistuu mieleen. Hotellimme sijaitsi tuolloin Russell Squaren laidalla. Kuudes historiallisen materialismin konferenssi järjestetään lähellä sitä, tarkemmin Bloomsburyssa.

Olen kärsinyt antipatioista englantilaisia kohtaan viime vuosina. He ovat mielestäni joko yläluokkaisia elitistejä tai meluisia ja huonosti käyttäytyviä alaluokkaisia. Pahinta kuitenkin on se, että englantilaiset näyttävät hyväksyvän luokkayhteiskuntansa ”äänestämällä väärin” milloin Margaret Thatcheria tai Tony Blairia. Kaiken lisäksi englantilaisilla on pokkaa arvostella muita maita milloin ihmisoikeusrikoksista tai vaikkapa rasismista, vaikka Englannin oma historia on täynnä ihmisoikeusrikkomuksia, rasismia ja kolonialismia, jotka eri muodoissa jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tästä kaikesta huolimatta olen ollut viime päivinä niin hyvällä tuulella (olen saanut kirjoitettua artikkelia eteenpäin), että ajattelin olla hilpeä myös marraskuisella matkalla.

Advertisements