Rakas päiväkirja, kesä alkaa olla ohitse, elokuu käynnistyy ensi viikolla. Kotkan meripäivät, Joensuun Ilosaarirock sekä Irwin Goodman alias Antti Hammarbergin hauta Hämeenkyrössä tuli nähtyä. Siinä heinäkuun jakojäännös. Huomenna Särkänniemeen (en ole käynyt siellä kahdeksaantoista vuoteen). Sitten on aika palata hiljalleen tutkimustyön ääreen. No… jo viime viikolla kävin pariin otteeseen työhuoneella kirjoittamassa seminaarialustusta (olen siihen tyytyväinen, vaikka se ei vielä artikkelikäsikirjoitusta muistuta). Päivien lyhetessä työtahtia on syytä kiristää. Olen ilmoittautunut feministisen pedagogian kurssille. Ensimmäinen osa siitä järjestetään Helsingin yliopistolla loppukuusta. Samalla voisin toteuttaa ekskursion suomalaisen yhteiskunnan luokkaeroihin: matkustaa Kauniaisista Jakomäkeen. Olen myös listannut puistoja, joiden penkeillä haluan istua (ja juoda pussikaljaa) Helsingin kantakaupungissa.

Heinäkuussa tuli myös kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun ihminen asteli ensimmäistä kertaa kuun pinnalla. Televisiosta on tullut kaikenmaailman dokumentteja menneistä ja tulevista kuulennoista. Itseäni yhteiskuntatieteilijänä harmittaa se, että avaruustutkimuksesta tai ”avaruuden valloittamisesta” puhutaan irrallaan yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta konjunktuurista. Kylmänsodan ilmapiiri kyllä mainitaan syyksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpajuoksulle kuuhun, miksi Yhdysvalloilla oli varaa sijoittaa vuosittain kymmeniä miljardeja kuuohjelmaan 1960-luvun lopulla, mutta sen syvemmälle ei analyyseissä koskaan mennä. Ei kysytä, miksi nyt 2000-luvun alussa ei ole mitään suuria projekteja – siis oikeasti suuria projekteja, joihin laitettaisiin kymmeniä miljardeja dollareita vuodessa – avaruuden valloittamiseksi, miksi utopiat ovat kuolleet ja ihmiskunta on kääntynyt sisäänpäin kuin kuluttamaan viimeisetkin kylmänsodan aikaiset sotilaskäyttöön keksityt innovaatiot loppuun (kuten esimerkiksi Internet)?

On nykyaikanikin muutama kansainvälinen projekti: CERN:in LHC-hiukkaskiihdytin (joka toivottavasti syksyllä saadaan vihdoin ja viimein käyntiin), Kansainvälinen avaruusasema ja Ranskaan rakenteilla oleva fuusioreaktorikoje ITER. Nämä kaikki ovat kuitenkin pientä verrattuna kuulentoihin tai Manhattan-projektiin…

Teknologisten innovaatioiden puutteeseen ja ennen kaikkea ihmiskunnan olemattomaan kunnianhimoon on syynä kapitalismi. Nykyinen talousjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista vaurautta, että valtioilla voisivat käynnistää mitään suuria mullistavia projekteja vaikkapa ”avaruuden valloittamiseksi” (lukuun ottamatta sodankäyntiä suuryritysten puolesta, mihin aina on varaa laitta kymmeniä tai satoja miljardeja dollareita), ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä valtio ei saisi ideologisista syistä tukea suoraan mitään (paitsi sitä sodankäyntiä). Kvartaalitaloudessa ja kapitalistisessa järjestelmässä on mahdotonta käynnistää monivuotisia projekteja. Kaiken on kun olisi tuotettava pääomalle välitöntä lisäarvoa. Suunnitelmataloudessa pitkäjänteiset kunnianhimoiset ohjelmat ”avaruuden valloittamiseksi” olivat mahdollisia. Nyt myös länsimaisten yhteiskuntien viimeinen vapauden linnake, yliopistot ollaan alistamassa kvartaalikapitalismille. Mistä seuraavina vuosikymmeninä ihmiskunta saa teknologiset innovaationsa ja yhteiskunnalliset utopiansa?

Jos Neuvostoliitto lähes kehitysmaan elintasolla ja bruttokansantuotteella kykeni valloittamaan ensimmäisenä lähiavaruuden 1960-luvulla, niin mihin Yhdysvallat tai Eurooppa kykenisi nykyisellä vauraudellaan, jos vain poliittinen ja taloudellinen järjestelmä olisi toisenlainen? Olisiko ihmiskunta (sic!) ottanut haltuun jo koko aurinkokunnan ja suunnittelisi poimumoottoria, jolla matkustaa naapuritähtiin?

Advertisements