Rakas päiväkirja, viime perjantain Viikkolehdessä huomautettiin Viron entisen pääministerin Mart Laarin olevan edelleen sitä mieltä, että maassa harjoitetussa talouspolitiikassa ei ole ollut mitään vikaa. Siinä missä muissa maissa, kuten Suomessa keskustalaisen pääministeri Matti Vanhasen suulla, on jo alettu ainakin rivien välissä puhumaan paluusta enemmän keynnesiläistyyliseen talouspolitiikkaan, on Laar jäänyt elämään 1980-luvulle ja on sitä mieltä, että Milton Friedmanin opit ovat yhä täysin valideja. Mielestäni tätä hehkutusta voi ymmärtää vain Viron lähihistorian kautta ja toisaalta pohtimalla Viron lähihistoriaa, voi ymmärtää myös meneillään olevan globaalin talouskriisin poliittisia taustoja; tajuta sen laajuuden.

Yhdysvalloista lähteneessä talouskriisissä ei ole kyse vain lyhyen ajan markkinoiden heilahtelusta, vaan sen politiikan konkurssista, joka alkoi jo 1970-luvulla kun Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta rahoittaakseen Vietnamin sotaa. Tällä politiikalla oli tarkoitus rajoittaa Neuvostoliiton vallan kasvua maailmassa. Kun toinen republikaani Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, kierroksia lisättiin ja Neuvostoliitto kilpavarusteltiin lainarahalla vararikkoon. Kun Baltian entiset sosialistiset neuvostotasavallat saivat jälleen itse päättää valtiomuodostaan, kiitoksena ”vapauttajilleen” (tai sitten siksi, että Laar ei omien sanojensa mukaan ole lukenut muita kansantaloutta käsitteleviä teoksia kuin Friedmanin teoksen Vapaus valita) Viro valitsi samat taloudelliset opit, joita 1980-luvulla Yhdysvallat ja Iso Britannia Margaret Thatcherin johdolla noudattivat. Sittemmin Baltian maat  liittyivät myös sotilasliitto Naton kuuliaisiksi jäseniksi.

Ongelmana on vain ollut se, että kyseiset taloudelliset opit eivät näytä tuottavan todellista talouskasvua. Niin Yhdysvalloissa kuin Baltian maissa, tuotannon kasvu on ollut näennäistä ja on eletty velkarahalla. Jos jotain taloudellista kasvua on ollut, siitä on lähinnä hyötynyt pieni, mutta jo ennestään varakas yläluokka. Nykyinen talouskriisi ei siis ole seurausta siitä, että pankkien säätelyä kevennettiin Bill Clintonin hallinnon loppupuolella, vaan kriisin juuret ovat kauempana Kylmän sodan viimeisissä vuosikymmenissä, eikä ainoastaan talouspolitikassa. Sen myöntäminen näyttää olevan liian raskasta monelle, esimerkiksi Viron entiselle pääministerille, joka muuten nykyään toimii lähes maansa maailmankartalta hävittämään onnistuneen Georgian presidentti Mikheil Saakašvilin neuvonantajana. 1980-luvun saldo Rambo-elokuvineen ei ehkä ollutkaan Itä-Euroopan vapautuminen ja historian loppu, vaan maailmantalouden, sellaisena kuin me sen tunnemme, ja siihen kytkeytyneiden poliittisten instituutioiden lopun alku.

Suomessa Risto E. J. Penttilän lisäksi ainoastaan aina niin isänmaallisissa Kokoomusnuorissa on ollut sankareita, jotka ovat haaveilleet, eivät ainoastaan samanlaisesta konkurssiin johtavasta ja valtion itsenäisyyttä uhkaavasta talouspolitiikasta tasaveroineen kuin Virossa on harjoitettu, vaan myös Suomen samaistamista entisiin sosialistimaihin ajamalla sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Tosin kyllä valtiosihteeri Raimo Sailaskin on parhaimpansa tehnyt. Viime viikolla hän ilmoitti, että kotikonstein taloutta ei ole enempää mahdollista tekohengittää. Suomesta on tulossa ajopuu globaalin talouskriisin virrassa.

Mikä neuvoksi? Pahimpia isänmaanpettureita tässä ovat kuitenkin yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja kansantalouden tutkijat. Meillä kun ei ole esittää mitään vaihtoehtoa, vaikka nimenomaan vaihtoehtojen kehittämiseksi nykyisyydelle meille myönnetään apurahoja tai maksetaan palkkaa – jos maksetaan. Olemme kyenneet vain ja ainoastaan hyvin pinnalliseen järjestelmän kritiikkiin tyyliin ”mehän varoitimme” tai ”mitä minä sanoin”.

Advertisements