Rakas päiväkirja, jatkaakseni siitä mitä kahdessa viimeisessä päiväkirjamerkinnässäni kirjoitin, en voi olla jälleen kerran pohtimatta uskonnon ja politiikan suhdetta ja demokratiaa kerettiläisesti. Jos Lähi-idän tapahtumia seuraa lyhyellä aikavälillä, voisi nimittäin leimata, ei suinkaan demokratian puuttumisen, vaan demokratian toteutumisen sekä uskonnollisten passioiden kietoutumisen tähän, olkoon kyse sitten muslimeista, juutalaisista tai kristityistä. Eikä kyse ole pelkästään Lähi-idästä, vaan niistä ihmisistä ympäri maailmaa, joille uskonto on merkityksellinen asia.

Jo 1970-luvulla tapahtui poliittisessa konjunktuurissa käänne, mutta se realisoitui vasta 1980-luvun alussa: Yhdysvalloissa Ronald Reagan nousi uskonnollisen kristityn oikeiston turvin presidentiksi, Persiassa tapahtui islamilainen vallankumous, Israelissa maan perustamisesta lähtien hallituksessa ollut Työväenpuolue joutui oppositioon ja antamaan tilaa uskonnollisemmin suuntautuneelle oikeistolaiselle Likudille (tämän tapahtui jo vuonna 1977). Vasemmistolaisuus oli menettänyt yhteiskunnallisen muutosvoimansa ja kävi korkeintaan hyvästä vihollisesta. Persiassa Shaahin syrjäyttämiseen osallistuneet vasemmistolaiset joutuivat islamistien vainoamiksi, Reagan kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja alkoi rahoittamaan islamistisia liikkeitä vähentääkseen kommunistien vaikutusvaltaa. Yhdysvaltojen sisäpolitiikka muuttui yhä konservatiivisemmaksi. Euroopassa uskonnollisuuden aalto kiteytyi uuteen antikristukseen eli Karol Józef Wojtyłaan, joka alkoi niin ikää järjestelmällisesti tuhoamaan vapautuksen teologiana tunnettua suuntausta Etelä-Amerikassa.

Viimeistä edellisessä merkinnässä vertasin Suomen Kokoomusta Hamasiin. Jos eurooppalaisia ja Lähi-idän poliittisia järjestelmiä verrataan keskenään, kummatkin puolueet sijoittuvat poliittiseen oikeistoon, ovat muodostuneet vastapainoiksi sosialistipuolueelle ja ammentavat ideologiansa uskonnolliskonservatiivisesta maailmankuvasta. Tässä vaiheessa joku tietenkin huomauttaa, että Kokoomuksella ei ole omaa armeijaa. Jos jätetään huomioimatta se tosiasia, että suurin osa Suomen puolustusvoimien ylemmistä upseereista kannattaa tunnetusti Kokoomusta, niin silti edellä mainittuun voi vastata, että 1900-luvun alussa sillä oli oma pikkuarmeija: suojeluskuntalaitos oli enemmän tai vähemmän kokoomuslaisten hallussa. Ainoa merkittävä ero on se, että Hamas (samoin kuin muut islamilaiset liikkeet) ovat tasavaltalaisia, kun taas Kokoomuksessa oli ja näyttää edelleen olevan valitettavasti edelleen järkyttävän paljon monarkian kannattajia.

Demokratia näyttää olevan ongelma kun tarkastelemme Lähi-idän politiikkaa. Se kun asettaa reunaehdot sille, mitä kunkin poliittisen toimijan on mahdollista tehdä ja asettaa konfliktiin toistensa kanssa. Mainitsin jo viimeistä edellisessä merkinnässä siitä, että Gazan sodan yhtenä syynä on Israelissa helmikuussa pidettävät vaalit ja se, että hallituspuolueiden oli pakko aloittaa manööveri Gazan alueelle voittaakseen vaalit. Niin ikään Hamasin on säilyttääkseen poliittinen uskottavuus äänestäjiensä silmissä pidettävä tiukka linja suhteessa Israeliin ja Yhdysvaltoihin. Demokratia on kuin pakkopaita nykyisessä oikeistolaisessa poliittisessa konjunktuurissa.

Useimmissa arabimaissa on muodollinen demokratia, mutta käytännössä ne ovat kekosslovakioita, niissä hallitsee elinikäisellä mandaatilla presidentti, joista useimpien juuret ovat jossain arabisosialistisessa puolueessa, yksinvaltiudella parlamentin toimiessa kumileimasimena. Niin sanotuille länsimaille tämä järjestely on sopinut koska demokraattisia kansalaisoikeuksia vahingossa näin lisättäisiin, valtapuolueeksi nousisi paikallinen ”kokoomus” eli joku islamilainen puolue. Kuten tunnettua, Yhdysvallat rahoittivat islamistista Hamasia 1980-luvulla toivoen palestiinalaisten tarmon kohdistuvan Fatahin organisoiman kansannousun sijasta moskeijoissa rukoiluun. Näin ei käynyt ja sitä niin ikään Yhdysvallat nyt katuu. Toinen virhe kävi kun 1990-luvun alkupuolella Algeriassa ja länsimaat, ennen kaikkea Ranska, havaittua virheensä katsoivat vaalituloksen mitätöimistä läpisormien.

Persia eli nykyinen Iran onkin Lähi-idän demokraattisin valtio – ja siellä onkin oikeistohallitus ja -presidentti. Iranin demokratiaa kaventaa uskonoppineiden neuvoston veto-oikeus, mutta onhan esimerkiksi Englannin parlamentissakin lordien muodostama ylähuone. Joka tapauksessa huomaamme mielenkiintoisen ristiriidan: länsimaissa oikeistopuolueet eivät voi sietää sitä, että Lähi-idän maissa olisi oikeistolla valta. Oudointa on se, ettei kumpikaan osapuoli näe tässä mitään ristiriitaa, eivät ole valmiita kyseenalaistamaan omaa poliittista ideologiaansa.

Pari kuukautta sitten teologian professori Elina Vuolla puhui Naistutkimuspäivillä siitä, kuinka eri uskontojen konservatiivisimmat lahkot, jotka ovat, jos eivät sotatilassa keskenään, niin ensimmäisenä kiroamaan kadotuksensa toisiinsa, löytyvät kyllä yhteisen sävelen kun puhutaan esimerkiksi naisten oikeuksien kaventamisesta. Hän käytti tästä nimitystä ekumeeninen patriarkaatti. Voisin jatkaa, että välillä turhautuessani uutisia seuratessa toivoisin, että jokaisesta uskonnosta tai kulttuurista (myönnän, että rajat ovat hämäriä ja tällaisia erotteluja on vaikea jos ei mahdotonta tehdä) temmattaisiin konservatiivisimmat kiihkoilijat jollekin planeetalle – sitä voisi kutsua vaikka Taivaaksi tai Paratiisiksi – jossa nämä voisivat sitten sotia keskenään. Ja jättää meidät, joille nämä asiat eivät samalla tavalla aiheuta passioita, rauhaan.

Mainokset