Rakas päiväkirja, näin painajaisunta, että jouduin menemään armeijaan toisen kerran puolustusvoimien tehtyä virheen. Näköjään alitajuntani muisti unessa sen, että tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun astuin palvelukseen…

Olen kuunnellut kirjastosta lainaamani Uutta testamenttia CD:ltä. Olen lukenut aikoinaan koko UT:n ja Vanhastakin testamentista melkein puolet (aikakirjoihin asti). Mutta näin kuunnellessa sanomaan pystyy keskittymään tarkemmin ja samalla touhuamaan kaikkea muuta hyödyllistä. Nyt olen menossa apostolien teoissa. Olen muistaakseni aikaisemminkin analysoinut evankeliumeja, mutta siitä huolimatta teen niistä vielä kerran muutaman huomion.

Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat keskenään hyvin samanlaisia ja varsin miellyttäviä pikkukertomuksia. Niiden väliset erot voidaan selittää sillä, että ne on kirjoitettu nopeasti sanelusta (jolloin tietyt sanamuodot ja lauserakenteet muuttuvat), vaikka alunperin ne ovat ilmeisesti samasta lähteestä. Historialliskriittisessä raamattututkimuksessa eli eksegetiikassa puhutaan q-lähteestä. Sittemmin niihin kuhunkin on lisätty muutama kohta myöhemmin: Matteuksen evankeliumiin viittauksia VT:n profetioihin ja Luukkaaseen tarina Jeesuksen lapsuudesta ja syntymästä jne. Kuunnellessa synoptisia evankeliumeja ainoa uusia asia, johon en aikaisemmin ollut samalla tavalla kiinnittänyt huomiota oli se, kuinka rikkaasti nämä evankeliumit sisältävät kuvauksia erilaisista mielisairauksista (joita Jeesus sitten parantaa kuin Sigmund Freud konsanaan).

Sen sijaan Johanneksen evankeliumi on järkyttävä. Ensinnäkin sen juutalaisvastaisuus on silmiinpistävää. Synoptisissa evankeliumeissa roomalaisten vastuu Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta sysätään ylipappien syyksi, mutta syynä siihen ei niinkään ole juutalaisvastaisuus kuin se, että Vanhan testamentin profetiat saataisiin kerronnallisesti todistettua. Sen sijaan Johanneksen evankeliumissa fariseukset ovat vähänväliä kivittämässä Jeesusta kun he ovat väittelemässä temppelissä ja Jeesus suhtautuu heihin lähinnä näsäviisaasti: teksti pursuaa katkeruutta siitä, että juutalaiset eivät suostuneet ottamaan Jeesusta messiaaksi. Johanneksen evankeliumissa on niin ikään voimakas vastakkainasettelu meihin ja niihin, pakaniin ja juutalaisiin, eikä Jeesusta ja opetuslapsia lasketa juutalaisiksi, vaan he ”olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia” (Joh. 20:19).

Toiseksi Jeesus on laitettu puhumaan Johanneksen evankeliumissa sekavia ja hän käyttäytyy ylimielisesti. Kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa Jeesuksen vertaukset ovat vielä ymmärrettäviä ja niitä on kohtuullisesti tekstin kuorruttamiseksi. Sen sijaan Johanneksen evankeliumi on Friedrich Nietzschen sanoin platonismia kansankielellä; se sisältää erottelun tuonpuoleiseen ideamaailmaan ja tämänpuoleiseen epätäydelliseen maailmaan. Se on siis vulgaaria kreikkalaista filosofiaa yhdistettynä kreikkalaisiin jumalmyytteihin. Esimerkiksi kertomus veden muuttamisesta viiniksi Kaanain häissä on toisinto Dionysos-jumalan myytistä. Oikeastaan Jeesuksen arrogantti käyttäytyminen teologisissa väittelyissä on ainoa epäkreikkalaisuus Johanneksen evankeliumissa. Hybris eli ylimielisyys oli rikos antiikin Kreikassa ja siihen sortuneita seurasi koston henki, Nemesis.

Johanneksen evankeliumi onkin tunnetusti kirjoitettu noin 40-60 vuotta myöhemmin kuin synoptiset evankeliumit. Siinä vaiheessa pienestä Jeesus-kultista oli alkanut muodostua systemaattinen uskonto, joka kaipasi teologista perustaa. Oli myös käynyt selväksi, että juutalaiset eivät olleet valmiita hylkäämään omaa uskontoaan. Johanneksen evankeliumi on siis sepitetty tilaustyönä tätä poliittista konjunktuuria varten ja sen juutalaisuusvastaisuus ja kreikkalaisen filosofian kanssa flirttailu on ymmärrettävä tätä taustaa vasten. Kristinuskon systemaattinen teologia onkin rakentunut par excellence Johanneksen evankeliumille, vaikka synoptiset evankeliumit ovat historiallisesti lähempänä totuutta, ja on siten enemmän kreikkalaista filosofiaa kolminaisuusoppeineen kuin juutalaista monoteismia ja käytännöllistä lakiuskontoa.

Kolmanneksi, mitä enemmän olen lukenut (tai kuunnellut) Raamattua sitä absurdeimmilta ne tuntuvat. Historioitsija Carl Grimberg kirjoittaa Kansojen historiassa, että kristinuskon leviämistä olisi selittänyt se, että antiikin ajan loppuvaiheessa vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset polyteistiset uskonnot ja jumaltarut olivat alkaneet menettämässä voimaansa maailman muuttuessa. Ihmisillä oli uskonnollinen nälkä vanhan maailman sortuessa alta Myös juutalaisuus eli hetkenaikaa muotiuskonto roomalaisen ylimystön keskuudessa, mutta kristinusko otti niskavoiton neljännellä vuosisadalla.

En voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Grimbergin huomion ja sen välillä, mitä on viime vuosisadalla tapahtunut, jota myös modernisaatioksi kutsutaan. Suomessakin vielä 1800-luvulla ei ollut ainoastaan pakko käydä kirkossa rangaistuksen uhalla, vaan myös lainsäädäntö tuki evankeliumin ydinsanomaa, perusmyyttiä: isä Jumala murhaa ainoan poikansa. Patriarkaalisessa yhteiskuntajärjestyksessä isällä oli absoluuttinen valta lapsiinsa (sekä vaimoonsa) ja vanhimmalla pojalla oli velvollisuus elättää vanhempiaan. 1900-luvulle tultaessa tämä ikivanha rakenne on hiljalleen alkanut murentua. Sosiaalipoliittiset uudistukset ovat tehneet tyhjäksi vertauksen eläkkeen menettämisestä; sosiaalityön ansiosta nykyään yhä useampi väkivaltainen isä joutuu vastuuseen teoistaan: vankilaan ja menettää lastensa huoltajuuden.

Kristinuskon perusmyytti, se mikä löytyy Johanneksen evankeliumista ja sen jälkeisistä UT:n kirjoista, ei siis ole ainoastaan muuttunut mielettömäksi, se ei puhuttele, vaan tehnyt Jumalasta perverssin kriminaali, joka ei voi vedota lieventävänä asianhaarana edes siihen, että oli humalassa.

Advertisements