Rakas päiväkirja, viikko alkoi yhtä upeasti kuin edellinen viikko loppui. Paitsi aamulla oli kuuraa maassa ja aurinko paistoi ikkunaverhojen läpi niin kirkkaasti, että heräsin jo ennen herätyskellon pirinää. Se ei ollut kauhean aikaisin, tänään maanantaina 17.11. Helsingissä aurinko nousi klo 9.25 (täällä Tampereella paria minuuttia myöhemmin).

Pitkästä aikaa olen siis päässyt hyvään kirjoitusrytmiin: pari tuntia aamupäiväisin ja vähän enemmän iltasin. Välillä hoidan käytännön asioita, käyn kävelyllä, kirjastossa, kaupassa, siivoan, laitan ruokaa. Vielä pari kaksi tai kolme sivua ja seminaaripaperi on valmis. Jos samanlaiseen, tai sanotaan, että kaksi viikkoa tehokasta työtä ja viikko rentoutumista ja seuraavan paperin/luvun suunnittelua, tahtiin kirjoittaisin, niin väitöskirjan käsikirjoitushan valmistuisi noin kolmessakymmenessä viikossa. Nythän olen antanut itselleni aikaa tuplasti: kuudenkymmenen viikon kuluttua jätän käsikirjoituksen esitarkastukseen.

Kirjoittaessa nt-päivien paperia, innostusta ei ole suonut ainoastaan se, että tekstiä tulee varsin luontevasti, vaan vaikka kyseessä on yksi pieni osa väitöskirjaa (tarkemmin noin neljäsosa väitöskirjani ensimmäisestä osiosta), työntää teksti lonkeroita myös väitöskirjan muihin lukuihin. Ei niin, että teksti ei pysyisi kasassa, vaan myönteisessä merkityksessä: lukija saa maistella tulevaa tekstin kuitenkaan rikkoutumatta tai pomppimatta.

Samalla tavoin kuin viikko sitten, aloitin tämän viikon kirjoittamalla mielipidekirjoituksen. Lähetän sen huomenna Aamulehteen. Saa nähdä meneekö läpi. En tiedä onko asiata jo käyty keskustelua Aamulehden mielipidesivuilla ja miten vaikuttaa se, että osittain innostuksen kirjoitukseen sain lukiessani nimenomaan Aamulehden sunnuntainumerosta Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallosta. En edelleenkään tilaa Aamulehteä, jutun luin Semaforissa, eli Tampereen asemaravintolassa, olutta samalla hörppien tultuani viikonlopunvietosta Hyvinkäältä.

Seuraavassa siis kyseinen kirjoitus. Teen ehkä siihen muutoksia vielä aamulla:

Luterilaisen kirkon viritelmät ja Imatran kirkkoherra

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on avannut Rakkauden ammattilaiset nimisen palvelun nuorten suosimaan city.fi-verkkopalveluun. Nettisivulla papit, parisuhdeammattilaiset ja muut kirkon työntekijät osallistuvat keskusteluun rakkaudesta ja parisuhteesta. Viime vuosina vastaavanlaisia kyhäelmiä on ollut useita. Niillä on yritetty tavoittaa nuoria ja nuoria aikuisia ja puhutella heitä, heidän tärkeiksi katsomissaan kysymyksissä. Tulokset ovat jääneet heikoiksi. Taustalla on ollut huoli ennen kaikkea kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista.

Samoihin aikoihin Mikkelin hiippakunnan piispa Veikko Huotari sopi Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallon kanssa, että hänen transsukupuolisuudestaan vaietaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus sopia toisin, tuoda se esille yhdessä Aallon kanssa jo useampi vuosi sitten osoittaen, että kirkko todella rakastaa lähimmäistä. Kaikenlisäksi Huotari antoi ymmärtää itselleen, ettei Aalto jatkaisi kirkkoherran virassa käytyään läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Valittavasti jälleen kerran vaikuttaa siltä, että Luterilainen kirkko olisi valinnut pimeyden, totuuden kieltämisen ja rakkaudettomuuden, valon, totuuden, rakkauden – evankeliumin, ilosanoman, sijasta.

Sen sijaan sanomalehtien sivuilla, mielipidepalstoilla, keskustelufoorumeilla kirjoitetaan myötätuntoisen ihailevasti Aallosta. Internettiin on syntynyt spontaanisti yhteisöjä, joihin on liittynyt satoja ja tuhansia ihmisiä osoittaakseen tukea hänelle sellaisena kuin hän on ja tuntee itsensä. Kirkko on joutunut jälleen väärälle puolelle, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset toimia toisin. Jos kirkko olisi sisäistänyt Raamatun eettisen perustan ja ilosanoman, ei kirkkohallituksen, kirkon nuorisotyön ja suurimpien kaupunkien seurakuntien tarvitsisi kehittää mitä keinotekoisempia viritelmiä, olla huolissaan kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista kantaen epätoivoisesti vettä kaivoon.

Suomen luterilaisen kirkon ongelma ei näytäkään olevan se, että sen sanoma ei menisi perille ja kaupungeissa asuvat nuoret aikuiset eivät olisi kiinnostuneita eettisistä kysymyksiä, hyvästä ja pahasta; oikeasta ja väärästä. Kirkon ongelma on se, että ihmiset ovat sekä kiinnostuneita että tietoisia eettisistä kysymyksistä ja arvioivat kirkkoa sen omilla arvoilla ja moraalilla.

Advertisements