Rakas päiväkirja, lupasin kirjoittaa joitain huomioita tohtorin, Uuden Suomen kolumnistin ja yhden naisen think thankin perustaneen Iivi Masson väitöskirjasta Democratic Legitimacy and the Politics of Rights. Selasin sitä sunnuntaina istuessani vaalilautakunnassa – Tampereella vaalilautakuntiin kutsutaan myös varajäsenet, vapaa-aikaa oli tylsistymiseen asti – tehden siitä muistiinpanoja ja huomioita. En siis ole lukenut sitä kokonaan, mutta sen keskeisimmät teesit onnistuin mielestäni hahmottamaan. Masso väitteli vuonna 2006 Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella. Väitöskirjan arvosanaa en tiedä, mutta arvelen sen hyväksi tai erinomaiseksi.

Masson väitöskirja on mielestäni erinomaisesti kirjoitettu – kuten jo aikaisemmin totesin – ja sillä on jotain tekemistä allekirjoittaneen oman tutkimusprojektin kanssa. Me kummatkin otamme osaa keskusteluun poliittisesta ontologiasta ja metafysiikasta, problematisoimme 1600-luvun rationalismiin perustuvaa ihmis- ja politiikkakäsitystä. Lähtökohtamme ja kysymyksenasettelumme poikkeavat – aika paljon. Joka tapauksessa on suorastaan ironista, ettei työmme leikkaa sen enempää toisiaan, emme ota suoraan osaa samoihin keskusteluihin tai kommentoi samoja filosofeja tai politiikan teoreetikkoja, missään kohtaa. Tai eihän sitä varmuudella voi tietää, oma väitöskirjani kun on vielä pahasti kesken. Valtio-opin gradussani yhdessä luvussa kirjoitin niin John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta kuin Chantal Mouffen radikaalidemokratiasta.

Väitöskirjassaan Masso puolustaa normatiivista liberaalia politiikan teoriaa. Hänen keskeisin teesinsä on, että toisin kuin esimerkiksi radikaalidemokratiateorioista kirjoittanut Mouffe esittää, liberalismin ja demokratian välillä ei ole ristiriitaa sinänsä, vaan toteutuakseen demokratia vaatii rinnalleen tiettyjä liberalismin traditiosta nousevia poliittisia oikeuksia, jotka takaavat demokratian normatiivisen perustan. Radikaalidemokratian lisäksi Masso haastaa erilaiset niin sanotun harkitsevat demokratiateoriat (jotka perustuvat rawlsilaiselle oikeudenmukaisuusteorialle ja/tai Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationalismin ideaaliin) ja ottaa osaa Yhdysvalloissa käytyyn keskusteluun feministisestä ja poststrukturalistisesta politiikan teoriasta.

Masso puolustaa näkemystä, että demokratian perustavana olevat universaalit yksilönoikeudet eivät ole luonnollisia, moraalisia tai edes rationaalisia sinänsä, vaan poliittisia. Liberalistisen ajattelun paradoksi on se, että yksilön vapaus on ontologinen lähtökohta, ihmisten ajatellaan olevan synnynnäisesti vapaita, mutta samaan hengenvetoon valtion tehtäväksi määritellään yksilöiden vapauden turvaaminen. Valtio on klassisessa liberalismissa haluttu pitää mahdollisimman pienenä, niin sanottuna yövartijavaltiona, jotta valtio ei rajoittaisi ”hysäämällä” millään hyvinvointipalveluilla yksilöiden luonnollisia vapauksia, joiden pitäisi siis olla olemassa ilman valtiotakin – luonnostaan.

Masson väite demokratian normatiivisen perustan poliittisuudesta kytkee hänen väitöskirjansa käytännön politiikkaan: se luo ideologista perustaa vaikkapa Irakin sodalle tai muulle ”demokratian viennille” edellyttäen, että demokratia maapalloistaminen katsotaan poliittisesti ja moraalisesti tärkeäksi asiaksi – kukapa vastustaisi nykyään demokratiaa tai edes demokratian laajentamista? Masson väitöskirja paljastaa siten kuinka liberalismin ja konservatismin välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Vapaamielisyyden alta paljastuu pyrkimys staattiseen maailmaan tai ne elävät dialektisessa suhteessa. Esimerkiksi Masson mukaan feminismi poliittisena liikkeenä ponnistaa liberalistisesta politiikan traditiosta, vaikka feminismin teoreetikot ovat kritisoineet liberalistista ontologiaa ja humanistista ihmiskäsitystä mieskeskeisyydestä ja siitä, ettei se tunnista ja tunnusta ruumiillisten erojen merkitystä.

Suomessa jälleen kerran kun Yhdysvalloissa presidentinvaalit lähestyessä – miksi muuten Yhdysvaltojen presidentinvaalit saavat suomalasisessa mediassa ennen kaikkea iltapäivälehdissä enemmän tilaa kuin omat hiljattain pidetyt kunnallisvaalimme? – naureskellaan kuinka tyhmiä republikaanien kannattajat ovat ja televisiosta näytetään dokumentteja Yhdysvaltojen uskonnollisesta oikeistosta ja sen poliittisesti epäkorrekteista mielipiteistä. Todellisuudessa republikaanien politiikka perustuu hyvinkin älyllisesti harkittuun ja perusteltuun yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan – Masson kaltaisia lahjakkaita yhteiskunta- ja moraalifilosofeja riittää kyllä republikaanien joukossa. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin, Yhdysvalloissa filosofia ei ole eristetty yliopistokampuksille, vaan sillä on suora yhteys liittovaltion huipulle – valitettavasti.

Olen mielestäni lunastanut väitteeni, että Masso väitöskirjaa lukemalla pystyy ymmärtämään myös Vasemmistoliiton edellisen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen poliittisessa ajattelussa tapahtunutta muutosta: Siimes sitoutui Masson esittämään normatiiviseen demokratiakäsitykseen ja hänen mielestään myös Suomen ja vasemmiston olisi pitänyt edistää (ja varmaan pitäisi edelleen edistää) demokratiaa näistä lähtökohdista käsin, vietävä sitä vaikka väkisin tekemällä ”humanitaarisia interventioita” toiseen ja kolmanteen maailmaan jotta kakki pääsisivät nauttimaan samoista ihanista universaaleista kansalaisoikeuksista. Mutta mitä jos Masson premissit eivät pidä paikkaansa? Jos niin sanottu länsimainen liberaalidemokratia ei olekaan ihmiskunnan kehityksen huippu tai liberalismin ja demokratian välillä on sittenkin perustavanlaatuinen ristiriita kuten Mouffe esittää; demokratiaa on mahdollista toteuttaa ilman tiukasti määriteltyä Thomas Hobbesin ja John Locken filosofiasta nousevaa liberalistisen politiikan teorian normatiivista perustaa ja metafyysisiä oletuksia?

Advertisements