Rakas päiväkirja, eilen kävin kirjasto Metsossa lainaamassa kaksi kirjaa ja neljä levyä, Kulttuurikahvilla Hertassa juomassa kupillisen pannukahvia ja syömässä kaurakeksin jossa oli suklaasilmä, illalla Tentissä lonkerolla Mari-Helmin ja Kaalepin kanssa. Tänään olen kävellyt aurinkoisessa säässä Kiovanpuistossa ja istunut kotona hämärässä lukien Leif Salménin teosta Neljäs tasavalta kuunnellen samalla Trio töykeiden levyä Kudos. Töykeistä puheenollen Tampereella alkaa huomenna 27. kansainvälinen Jazz Happening. En ole vielä niin keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut, että olisin menossa kuuntelemaan jaskaa, liput ovat aivan liian kalliita. Sunnuntaina olisi Telakan yläkerrassa ilmaisnäytös muusikko, säveltäjä ja sovittaja Otto Donnerista kertovasta dokumentista. Salménin teos Neljäs tasavalta kertoo kirjailijan tunnoista ja havainnoista 15 vuoden takaa kun Suomessa lama oli syvimmillään – siis nyt alkavaa lamaa edellinen taloudellinen ja henkinen taantuma.

Seuraavan viiden viikon ohjelma on seuraavanlainen. Fulbright Centerin yliopistoassistenttiohjelmaan haku sulkeutuu parin viikon kuluttua. Sinne pitäisi kirjoittaa hakemus paremmalla menestyksellä kuin vuosi sitten. Viimeinen tilaisuus päästä kyseiseen ohjelmaan mukaan, 30 vuotta täytettyä sinne ei voi enää hakea. Motivaatio motivaatiokirjeiden kirjoittamiseen on vain vähän hakusessa. Niin ikään väitöskirjan ensimmäisen osan käsikirjoitus pitäisi saada jonkinlaiseen muotoon lähiviikkoina. Ei niin, että se olisi valmis, mutta ennen joulukuuta olisi hyvä saattaa se sellaiseen tilaan, että sen voi jättää muhimaan ja siihen olisi helppo palata myöhemmin. Naistutkimuspäiville pitäisi kirjoittaa seminaaripaperi aikaisemmin esittämäni abstraktin mukaisesti. Marraskuun lopulla on itse naistutkimuspäivät Joensuussa ja siitä seuraavalla viikonlopulla olen lupautunut menemään Pieksämäelle Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kurssille puhumaan poliittisista ideologioista – jälleen kerran. Seuraavien viikkojen aikana luvassa on myös kokouksia: Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liiton, Hämeen ja Tampereen vasemmistonuorten, Vasemmistoliiton Keski-Tampereen osaston.

Vaaliemotus on helpottanut. Kesti pari päivää ymmärtää, että Vasemmistoliittohan sai vaalivoiton Tampereella. Eikä valtuustoryhmä vaikuta yhtään hullummalta, vaikka yhtään alle 30-vuotiasta ei valittu varsinaiseksi valtuutetuksi. Sen sijaan valtuustoon valittiin kolme erinomaista tyyppiä, jotka ovat ammattiyhdistysliikkeen kriteereillä vielä nuoria, alle 35-vuotiaita: talouspäällikkö Mikko Aaltonen, hiljattain yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väitellyt tutkija Anna Kontula ja lähihoitaja Elli-Maija Pöllänen, tuttavallisemmin Pölli-Maija. Eikä muissakaan valtuustoon valituissa vasemmistoliittolaisissa mitään vikaa ole. He edustavat mielestäni varsin kattavasti Tampereen kansalaisia: työmies Jari Heikkilä, entinen kansanedustaja Marjatta ”Stenkka” Stenius-Kaukonen, nykyinen kansanedustaja Minna Sirnö, eläkeläinen Ilkka ”Juice 2” Järvelä ja apulaispormestari – siis toistaiseksi vielä apulaispormestari – Sirkka-Liisa Virtanen. Varavaltuutetuista mainittakoot ne alle 30-vuotiaat Emiliat: sairaanhoitajaksi hiljalleen valmistuva ja Hämeen Vasemmistonuorten puheenjohtaja Emilia Lehtomäki ja yliopistolla tiedotusoppia opiskeleva punkkari Emilia Kukkala. Viimeiseksi mainittu on vasta 20-vuotias!

Eilen kirjastosta lainasin myös Vasemmistoliiton edellisen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimeksen teoksen Politiikan julkisivu. Kyseessä on siis se teos, joka aiheutti kohua viime eduskuntavaalien alla ja jossa Siimes käy läpi niitä tuntojaan, jotka aiheuttivat hänen eronsa puheenjohtajan paikalta ja irtioton puoluepolitiikasta. Kirjassa tulee selvästi esille, että eroon syynä oli ennen kaikkea Siimeksen omassa ajattelussa tapahtunut muutos, ei niinkään eduskuntaryhmän ajojahti, vaikka ”vaikeita” ihmisiä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä olikin (ja on varmaan edelleen). Mielestäni Siimeksen lähtöä ei voi palauttaa mihinkään SKP:n enemmistö vs. vähemmistö -jaotteluun. Siimeksellä kun ei viime kädessä ollut tukijoita edes entisten niin sanottujen enemmistöläisten keskuudessa.

Siimes väittää teoksessa olevan edelleen vasemmistolainen. Tämä pitänee paikkansa siinä missä Yhdysvaltojen entisen puolustusministeri Paul Wolfowitzin kohdallakin: kummankin ulkopoliittiset näkemyksen voidaan ymmärtää trotskilaisina. Siinä missä Lev Trotski halusi levittää vallankumoustaan puna-armeijan avulla, halusivat niin sanotut uuskonservatiivit viedä demokratiaa ensin Itä-Euroopan entisiin sosialistimaihin ja sitten Lähi-itään vaikka väkivalloin. Siimestä otti Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä päähän erityisesti se, etteivät sen jäsenet ymmärtäneet hänen mielestään ennen kaikkea Baltian maiden asemaa ja sotilasliitto Naton laajenemisen myönteistä merkitystä Itä-Euroopan maiden poliittisille järjestelmille.

Reilu viikko takaperin minua pyydettiin analysoimaan virolaissyntyisen tutkijatohtori Iivi Masson ehdokkuutta kunnallisvaaleissa Kokoomuksen listoilla Helsingissä. No, hän ei tullut valituksi, eikä hän ollut edes lähellä varavaltuutetun paikkaa, että sikäli hän ei ole kovinkaan mielenkiintoinen poliitikko. Mielenkiintoisen hänestä kuitenkin tekee hänen korkealuokkaisen väitöskirjansa Democratic Legitimacy and the Politics of Rights lisäksi se, että hän kirjoitti Vasemmistoliitolle demokratiapamfletin vielä vuonna 2003 ja poistui puolueen lähipiiristä – käsittääkseni Vasemmistoliiton puoluekirjaa hänellä ei missään vaiheessa ole ollut – samoihin aikoihin kuin Suvi-Anne Siimes jätti puolueen puheenjohtajuuden. Villi veikkaukseni onkin, että heillä on jotain yhteistä ja Masson väitöskirjaan tutustumalla voi ymmärtää myös Siimeksen poliittisessa ajattelussa tapahtunutta muutosta. Kirjoitan Masson käytännöllisen filosofian väitöskirjasta joitain huomioita ensikerralla.

Mainokset