Rakas päiväkirja, olen tässä lukenut vuosina 1966-1982 Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja olleen Aarne Saarisen omaelämänkertateosta Kivimies. Se on hyvää kertausta Suomen poliittisesta historiasta Toisen maailmansodan aatosta Neuvostoliiton romahtamiseen ja suureen lamaan. Tykkään lukea elämänkertoja jos keksin niistä edes joitain muodollisia yhtymäkohtia omaan elämääni. Ne ovat myös yleensä helppolukuisempia kuin raskaat historiaa käsittelevät akateemiset tutkielmat. Eikä Kivimies tee tässä poikkeusta. Elämänkertana se on hyvää keskitasoa. Tosin omaelämänkertoja lukiessa on syytä pitää mielessä se, että ne ovat aina subjektiivisia ja usein teoksen kirjoittaja saattaa liioitella merkitystään ja esittää asiat itselleen edullisessa valossa. Kivimiehen tapauksessa viimeinen ei kuitenkaan pitäne paikkaansa?

Enemmän kuin Saarisen puheenjohtajakausi enemmistön ja vähemmistön välisine riitelyineen minua alkoi kirjaa lukiessa uudelleen mietityttämään edellisessä päiväkirjamerkinnässäni esittämä kysymys, miksi äänestää 2000-luvulla Suomen sosiaalidemokraattista puoluetta kun voi äänestää samantien Kansallista kokoomusta? Kuten tiedetään demarit ja kokoomuslaiset Toisen maailmansodan jälkeen solmivat epävirallisen sispoliittisen puolustusliiton, josta käytetään nimitystä aseveliakseli. Saarisen mukaan se aktualisoitui mm. vuonna 1948, oikeiston suunnitellessa vallankaappausta estääkseen kommunistien kannatuksen kasvamisen, ja presidentti Urho Kekkosen vastaisessa kampanjoinnissa yöpakkasten aikaan vuonna 1958 ja vuoden 1962 presidentinvaaleissa honkaliittoineen. Sosiaalidemokraatit olivat poliittisen oikeiston työrukkanen ammattiyhdistysliikkeessä: sosiaalidemokraattien tehtävänä oli pitää kommunistien vaikutusvalta mahdollisimman pienenä työväenliikkeessä. Uusimpien tutkimusten mukaan tähän missioon he saivat rahallista tukea myös Yhdysvalloista.

Neuvostoliiton romahdettua, kommunismin pelon hälvennyttyä ja Kokoomuksen hunnuttauduttua työväenpuolueeksi, loogisesti ajateltuna oikeistodemariudesta on tullut turhaa. SDP:n olemassaolon mielekkyys ja politiikka on samalla kyseenalaistunut. Sen näkee vaalituloksista. SDP kun ei hallitusvastuussa olleessaan kyennyt puolustamaan edes sen vertaa hyvinvointivaltiota ja oikeudenmukaista tulonjakoa ja veropolitiikkaa kuin Kokoomus. Mielestäni tämä kaikki selittää Kokoomuksen menestyksen viimevaaleissa nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa: he löysivät erinomaisen mainostoimiston, heillä ei ole enää turkulaista puheenjohtajaa ja Paavo Lipponen on eläkkeellä kaunailemassa.

Kivimiestä lukiessa vahvistui myös ajatus siitä, että SKP tuntuisi minulle vieraalta, olkoon kyse enemmistöläisistä tai vähemmistöläisistä; saarislaisista tai taistolaisista. Jos täytyisi historiassa mennä 20 vuotta tai enemmän taaksepäin, olisin ollut kansandemokraatti ja sosialisti, en kommunisti. Mutta kaikkein todennäköisimmin olisin kyllästynyt kyseiseen menoon ja vaihtanut puoluetta tai ollut ”epäpoliittinen” zoon politikon, kaupungissa asuva eläin. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että Vasemmistoliitto perustettiin jatkamaan nimenomaan SKDL:n toimintaa (kun vaan upea poliittinen ohjelma toteutuisi myös käytännöntyössä ja -politiikassa).

Mainokset