Rakas päiväkirja, kaikki asiat ovat hyvin. Olen saanut kirjoitettua väitöskirjan luonnosta eteenpäin, viikonlopun aikana olen tavannut vanhoja tovereita ja ystäviä – ja tutustunut yhteen uuteen – , kokouksissakin olen käynyt. Tulot ja menot ovat suunnilleen suhteessa toisiinsa. Pitäisi vain jaksaa ulkoilla enemmän silloin kuin aurinko on ylhäällä: heti kun valo väheni, aloin tuntemaan oloni väsyneeksi vaikka olen nukkunut poikkeuksetta yli kymmenen tuntia vuorokaudessa – paitsi ensi yönä koska aamulla herään aikaisin ja menen vaalipaneeliin Tampereen yhteiskoululle. Pieni etelänmatka Kanarian saarille tai pidemmällekin piristäisi. Siihen kuitenkaan nyt ei ole mahdollisuutta ja ennen kaikkea varaa.

Kuten sanottu väitöskirjan kirjoittaminen on viime viikkoina sujunut mallikkaasti. Jopa niin hyvin, että olen luopumassa ajatuksesta osallistua aikuispedagogiikan proseminaariin tai suorittaa kursseja. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmin olen tullut siihen tulokseen, ettei niillä ole mitään annettavaa minulle. Toisen tai kolmannen vuoden perustutkinto-opiskelijoille ei vain ole mitään annettavaa enää henkilölle, joka kokoaa väitöskirjaansa. Tai onhan heillä annettavaa, kokemusta toisenlaisesta elämänpiiristä, muttei sellaista mikä liittyisi väitöskirjani tai edes suunnittelemaani proseminaaripaperin aiheeseen, joka olisi käsitellyt G. F. W. Hegelin herran ja rengin dialektiikan vaikutusta Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaan ja sitä, mitä sille tapahtuisi jos tämä dialektiikka korvattaisiin Gilles Deleuzen tulkinnalla Nietzschen yli-ihmisen käsitteestä.

Väitöskirjan kokoaminen tuntuu nyt antoisalta, vaikka on tällä hetkellä rutiininomaista referointia joko omista aikaisemmista seminaaripaperista ja julkaisemattomista artikkelikäsikirjoituksista tai sitten suoria lainauksia kirjoista, joita olen joskus aikaisemmin lukenut tai ainakin selannut. Jos väitöskirjani teksti jäisi lähellekään nykyistä muotoa, saisin syytteen plagioinnista: olen käytännössä kopioinut toisista teksteistä lauseita ja kappaleita ja sitten kirjoittanut marginaaliin omia kommentteja. Myöhemmin teksti tule kyllä hioutumaan toisenlaiseen muotoon – toivottavasti. Olen siis keväällä esittämäni suunnitelman kohdassa kaksi (jossa viittaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaani).

Samaan tematiikkaan liittyen kirjoitin abstraktin paperista, jonka ajattelin esittää marraskuussa Joensuussa järjestettävillä Naistutkimuspäivillä. Abstraktista tuli seuraavanlainen, se voi vielä muuttua.

Monet feminismin nykyteoreetikot ovat viitanneet ranskalaiseen marxilaisfilosofi Louis Althusseriin, varsinkin hänen esseeseensä Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot, jossa hän esittää kysymyksen, kuinka tuotannon edellytykset uusinnetaan. 1980-luvulla esimerkiksi Michéle Barrett viittaa Althusserin esseeseen käsitellessään koulutusjärjestelmäään, yhteiskuntaluokkaa ja sukupuolta. Judith Butler niin ikään kirjoittaa Althusserin interpellaation käsitteestä eli subjektiksi kutsumisesta, kuinka ideologia materialisoituu ruumiissa – Butler ylittää ideologian tai imaginaarisen ja materiaalisuuden vastakkainasettelun viittaamalla Althusserin käsitykseen ideologiasta. Rosi Braidottin kirjoituksissa Althusser jää viiteenomaiseksi hänen niputtaessaan Althusserin samaan kategoriaan ranskalaisen psykoanalyytikko Jacques Lacanin kanssa.

On totta, että Althusser sai huomattavasti vaikutteita Lacanilta, tai paremminkin hän yritti 1960-luvun ja 1970-luvun alun kirjoituksissa tulkita lacanilaista peilivaihetta Marxin ideologiateoriaan sopivaksi (mikä Barrettin mukaan oli jo lähtökohtaisesti ongelmallista). Althusserin suhde Lacaniin oli kuitenkin kompleksisempi ja varsinkin viimeisimmissä kirjoituksissaan hän pyrki ottamaan etäisyyttä Lacanin tulkintaan psykoanalyysistä. Paperissani käsittelen kysymystä, mitä annettavaa Althusserin viimeisillä kirjoituksilla psykoanalyysistä ja hänen niin sanotulla itsekritiikillä ja ”epistemologisella käänteellään”, joita ei juurikaan olla käsitelty feministisessä teoriassa, olisi poststrukturalistiselle feministiselle politiikan teorialle.

Järkyttävintähän on se, että kirjoitin tuonkin tekstin noin viidessä minuutissa (minkä takia siinä on suorastaan leikittelevän paljon toistoa, tautologiaa sanalla viitata). Olen sisäistänyt akateemisen diskurssin: pystyn heittämään kaikenmaailman ranskalaisten nykyfilosofien (ja niitä seuraavien angloamerikkalaisten jäljettelijöiden) keskeisimmät teesit – tai ainakin vakiintuneet tulkinnat niistä – eri järjestyksissä unissanikin miettimättä mitä tuo jargon oikein tarkoittaa ja mitä tekemistä sillä on minkään kanssa.

Advertisements