Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomien mukaan SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen haluaisi raitiovaunut myös Tampereelle ja Turkuun. Esitys on kannatettava ja toivottavasti Urpilainen saa oman puolueensa paikallisosastot ojennukseen: Tampereella nimenomaan vanhemman polven sosiaalidemokraatit ovat olleet ihan demareita ja vastustaneet jyrkästi yhdessä Aamulehden pääkirjoitustoimittajien kanssa raitiovaunujärjestelmää, vaikka kaupungin edellinen johto (mukaan luettuna sosiaalidemokraattinen kaupunginjohtaja) suositteli sen asteittaista rakentamista.

Toisaalta pullonkaulana viimevuosina ovat olleet enemmänkin Vihreät ja Kokoomus: Tampereen joukko- ja kevytliikenteen kehittäminen on ollut käytännössä pysähdyksissä Vihreiden, Kokoomuksen ja sitoutumattomien noustua valtaan muutama vuosi sitten.

Rakas päiväkirja, pitäisikö sanoa kunnallispolitiikan kiemuroiden lisäksi jotain Suomen ulkopolitiikasta? Se nimittäin vaikuttaa olevan kehnolla hoidolla.

Loppukesällä iltapäivälehtien sivuilla hehkutettiin Alexander Stubbin erilaisia tempauksia, seurattiin hänen sukkulointiaan Brysselin, Tbilisin ja Moskovan välillä – ja uutisoitiin kuinka Condoleezza Rice oli soittanut pari kertaa hänen sihteerilleen kysyen Stubbia puhelimeen sillä aikaa kun hän oli juoksemassa Maratonia. Onneksi lehdissä ei edes yritetty väittää, että Stubbin läsnäolonsa edellä mainituissa kaupungeissa olisi tuonut mitään lisäarvoa Georgian sodan loppuratkaisuun. Sen sijaan ihmetyttää median analyysin puute Suomen ulkopolitiikan nykytilasta, tai siitä kuinka Suomen ulkoministeri on ajastaan vähintään viisi vuotta jäljessä.

Tarkoitain, että vielä 2000-luvun alussa Euroopan unionin ja Naton kehitys olivat avoimia asioita. Silloisen pääministerin Paavo Lipposen linja ”EU:n ytimiin” pyrkimisistä oli ymmärrettävä – ymmärrettävä ei tarkoita sitä, että se olisi ollut ainoa mahdollisuus eikä ymmärtäminen sitä, että hyväksyisi sen. Nyt Stubb jatka tätä politiikkaa potenssiin X. Ongelma on vain siinä, että EU:ssa asiat ovat todella sekaisin: mitään ytimiä ei ole enää edes muodostumassa, eikä EU:lle ole tulossa perustuslakia; Lipposen ja Stubbin EU-politiikalta on pudonnut pohja pois. Viimeistään Georgin kriisi osoitti sen. Toinen esimerkki on se kuinka vähän Suomi sai tukea EU:lta neuvotteluissa puutulleista Venäjän kanssa.

Mitä Natoon tulee, en keksi mitään syytä edes Stubbin housuista katsottuna, miksi Suomen pitäisi liittyä Natoon. Mitä Suomi saisi (puhumattakaan siitä mitä minä itse siitä hyötyisin)? Kaikki Naton operaatiot kun ovat viimevuosina epäonnistuneet enemmän tai vähemmän; Yhdysvaltojen ja Naton strateginen ajattelu on umpikujassa – ainakin toistaiseksi – taistelussa raaka-aineresursseista.

Maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki suuremmat valtiot vetävät kotiinpäin, olisi itsenäinen ulko- ja ulkomaankauppapolitiikka valttia – jos siis ajatellaan maailmaa Suomi nimisen kansallisvaltion etuja silmälläpitäen ja Stubbin onnistumista arvioitaessa näin on tehtävä. Onhan hän Suomen ulkoministeri! En voi antaa hänelle kuin välttävän, jollen suorastaan heikkon arvosanan. Toisaalta syy ei ole täysin hänen: ulkopolitiikka kun on pitkänajan joukkuepeliä. Vaikka siitä ovat vastuussa ennen kaikkea nykyinen ulko- ja pääministeri sekä presidentti, myös aikaisemmat linjaukset vaikuttvat siihen.

Ihmetyttää myös se, kuinka vähän – samalla tavalla kuin Vihreiden työministeri Tarja Cronbergin tapauksessa – lehdistössä on problematisoitu sitä, että kokoomuslainen Stubb tuli valtioneuvostoon Eduskunnan ulkopuolelta.

Mainokset