Rakas päiväkirja, eilisestä Helsingin Sanomista päätellen luterilaisen kirkon arkkipiispa Jukka Paarma oli vaihteeksi puhunut outoja.

Helsingin Sanomien mukaan arkkipiispa katsoi, ettei kirkosta eroaminen ole niinkään merkki kirkon kriisistä kuin ihmisten arvomaailman kriisistä. Paarma on siis sitä mieltä, että nyt kun ihmiset ovat alkaneet ajattelemaan Jeesuksen Kristuksen työn eettistä sanomaa, pohtimaan hyvän ja pahan käsitteitä ottamatta niitä annettuna, on se merkki ihmisten arvomaaliman kriisistä? Paradoksaalista Paarman mielipiteissä vielä on se ettei hän – kuten eivät luterilaiset papit yleensäkään – ota huomioon sitä, että nimenomaan protestanttisuus on ollut syyllisenä tähän kehityskulkuun. Uskonpuhdistuksen ansiosta jokaisen perheen päästä, miehestä, tuli ”pappi”. Sittemmin jokaisen yksittäisen ihmisen – myös naisen, kiitos feminismin ja keskustelun jota Paarma pitää kuvaavasti kirkon julkisuus kuvaa liian hallitsevana – on sallittu luoda oma suhde Jumalaan, jota mikään luterilainen kirkko piispoineen ei pääse sörkkimään. Ja tämähän on kirkolle ongelma, jotka korjaamaan tarvitaan ”aikuisten rippikoulu”.

Siitä olen samaa mieltä Paarman kanssa, että kirkko on epäonnistunut suhtautumisessa kirkon sisäisiin liikkeisiin, jotka hajottavat sitä sisältä päin ja väittävät omaavansa ainoan oikean uskon tulkinnan. Mutta tämäkin ongelma on kirkon itsensä aiheuttama ja piispojen olisi katsottava peiliin. Kuinka monen piispan hengellinen koti on jokin viidestä luterilaisen kirkon herätysliikkeestä? Koska luterilaisen kirkon eliitti tulee herätysliikkeistä, ehkä juuri siksi kirkko elää niin omaa elämäänsä ja sen päättävien elimien mielipiteet ja Raamatun tulkinnat ovat niin outoja?

Advertisements