Rakas päiväkirja, torstaina olisi pitänyt olla kevään viimeinen seminaarialustukseni. Olin kuitenkin perunut sen koska en ole saanut kyseistä paperia työstettyä eteenpäin. Silti on hyvä olo siitä, että kuukausiin minulla on selkeä ja kirkas kokonaisnäkemys väitöskirjastani ja ajatus siitä, että saan sen joku päivä valmiiksi – ehkä jo kahden vuoden sisällä.

Aloitan johdantoluvun määrittelemällä mitä on metafysiikka ja ontologia, ennen kaikkea poliittinen ontologia, kuinka olemassaolon ja olemisen käsitteet heijastuvat siihen minkälaisia yhteiskuntapoliittisia teorioita ja käytäntöjä rakennetaan ja noudatetaan. Tarkoituksena on – lainaten ranskalaista marxilaista filosofi Ètienne Balibaria politiikka on todellista ontologiaa – tarkastella politiikka itsenäisenä osa-alueena irrallaan hallinto-opista ja juridiikasta. Politiikka kykenee säilyttämään itsenäinen luonteen kun ymmärretään kaikkein spekulatiivisimpien ja metafyysisimpien objektien rakentuvan nimenomaan poliittisesti.

Seuraavaksi palaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaani. Käsittelen poststrukturalistisen ja feministisen politiikan teorian suhdetta psykoanalyyttiseen diskurssiin. Ensimmäisenä käsittelen Louis Althusserin kompleksista suhdetta Jacques Lacaniin ja sitten siirryn Rosi Braidottin vähintään yhtä ambivalenttiin suhteeseen lacanilaiseen psykoanalyysiä kohtaan sekä hänen Althusser-kritiikkiin (minkä osoitan virheelliseksi). Näin saan otettua mukaan myös Luce Irigarayn radikaalin sukupuolieron teorian. Lopuksi kirjoitan jotain Gilles Deleuzin skitsoanalyysistä (jota en siis käsitellyt gradussani ja jonka ymmärtäminen itsellänikin on vielä haussa). Viime kädessä kysymys on representationalismista epistemologiassa ja siitä, sisältyykö lacanilaiseen ja/tai freudilaiseen psykoanalyyttiseen teoriaan kartesiolaisia dualismeja.

Tämän jälkeen pääsemmekin itse asiaan: Baruch Spinozaan. Hänen filosofiansa ei ainoastaan auta meitä vastaamaan edellä esitettyihin kysymyksiin, vaan antamaan myös vaihtoehtoisen tavan hahmottaa niitä – ja poliittista ontologiaa. Vaikka uudenajan alussa kartesiolaisuus haastoi skolastiikan ja aristoteelisen maailmankuvan, hallitsee kartesiolaisuus enemmän tai vähemmän länsimaista rationaalisuutta, vaikka se sisältää ”taikauskoisia” elementtejä.

Neljänneksi palaan sukupuolieron teemaan. Väitöskirjani otsikko on edelleen ”Multitudo ja feminiinisyyden pelko”. Irigarayn mukaan miehinen diskurssi kieltää sukupuolieron ja estää näin naisen sinänsä ilmaantumisen kieleen. Hän myös lukee Spinozan Etiikan ensimmäistä osaa tästä näkökulmasta. Vaikka mielestä Irigarayn Spinoza-tulkinta on vähintäänkin ongelmallinen, olen valmis allekirjoittamaan väitteen Spinozan feminiinisyyden pelosta, joka juontaa hänen filosofisesta monismistaan ja heijastuu myös hänen Poliittisessa traktaatissa. Samalla pohdin itsekriittisesti omaa suhtautumistani feminiinisyyteen tai siihen miksi olen itsekin niin hanakasti kieltämässä sukupuolieron tulemisen.

Väitöskirjani alaotsikkona oli jossain vaiheessa ”Spinozan ruumiin politiikan vaikutus Judith Butlerin performatiiviseen politiikka- ja sukupuolikäsitykseen”, ja Butlerin osoittamisessa par excellence spinozalaiseksi (mutta samalla myös kysyen kantaako Butlerin ajattelu tätä kautta feminiinisyyden pelkoa) on koko väitöskirjani grande finale. Mutta en tiedä edelleenkään miten sijoittaisin hänet osana kokonaisuutta; Butler on kuin väitöskirjani ydin ilman alkuperää, mikä on myös metafora hänen hegeliläisyydelleen. Kysymys on G. W. F. Hegelin halun dialektiikasta vs. Spinozan conatuksen käsitteestä. Lacanilaisessa psykoanalyysissä halu on puutetta jostain, sen sijaan spinozalainen conatus on Deleuzin mukaan jotain affirmoivaa.

Väitöskirjasta tuskin tulee mitään klassikkoa, mutta eräänlainen oppineisuudenosoitus, jota voi käyttää pohjana kun sen jälkeen alan kirjoittamaan opus magnumiani.

Mainokset