Rakas päiväkirja, lainasin luettavaksi teoksen Minä, Lotta ja Päivikki. Siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin kuulin juorun, että eräs tuntemani henkilö on seurustellut aikoinaan kyseisen teoksen kirjoittaneen Jani Saxellin kanssa. Toiseksi muistan suunnilleen viiden vuoden takaa radio-ohjelman kyseisestä teoksesta ja jo tuolloin ajattelin, että siihen täytyy tutustua. Nyt muistin asian siis ensimmäisen syyn takia uudelleen. Kyseinen teoshan on fiktiivinen kuvaus 2000-luvun alun Helsingin vasemmistoaktivismi-skenestä ja se sisältää useita viittauksia tuon ajan tapahtumiin ja henkilöihin hieman muunneltuna. En itse ollut tuolloin kuvioissa mukana, mutta valtio-opin opiskelijana olin luonnollisesti kiinnostunut kyseisistä tapahtumista ja muistan uutiset niistä elävästi.

Alkaessani lukemaan kyseistä teos odotukset olivat siten korkeat, mutta heti ensimmäinen lause ei ainakaan minuun kolahtanut. Niin ikään henkilöiden nimiväännökset tyyliin Kaapo Karpinmäki ja tapahtumien muuntelu vaikutti aluksi lystikkäältä valinnalta, mutta pidemmälle edetessä ne alkoivat lähinnä ärsyttämään: siirryin lukemisesta selailuun. Myös teoksen lauserakenteet koin jotenkin vaikeasti luettavaksi, puhumattakaan teoksen yleisestä tyylistä.

Samaan menoon täytyy arvostella myös toista vasemmistopiireistä tuttua nuorta kirjailijaa. Hanna-Riikka Kuisman ensimmäinen novellikokoelma Elinkautinen oli rankkuudessaan minulle viime vuoden yksi sykähdyttävimmistä lukukokemuksista. Sen sijaan hänen esikoisromaaninsa Käärmeen pesä oli pettymys. Sitäkään en jaksanut lukea loppuun. Kuisma on parempi novellistina ja hänen tyylinsä ei sovellu pitkäjänteiseen proosaan. Myöskään tarina ei kantanut niin, että olisin jaksanut kiinnostua siitä loppuun asti, vaikka teos ei mikään tiiliskivi olekaan.

Viime viikolla luin myös Hermann Hessen klassikkoteoksen Arosusi. Sen sentään jaksoin lukea loppuun asti, vaikkei sekään mielestäni kaunokirjalliseen top 10 pääse. Arosudesta on väitetty, että se olisi saanut vaikutteita psykoanalyysistä ennen kaikkea Carl-Gustav Jungilta. Itse näin teoksen olevan ennen kaikkea popularisoitua nietzscheläisyyttä. Samalla se herätti kysymyksen siitä kuinka Hessen kaltaiset älyköt vaikka näennäisesti vastustivat kansallissosialisteja he itse asiassa loivat heidän valtaannousulle lebensraumia viitatessaan nietzscheläisiin yli-ihmisen kaltaisiin käsitteisiin ja tarpeeseen ylittää porvarillinen elämänpiiri. Julkaisijan esipuhe ja muut monikerrokselliset elementit kuitenkin korottavat Arosuden Nietzscheä liikaa lukeneen nuoren kirjallisuuden opiskelijan mentaalisen odysseijan kuvausta, jollaista se silti jotenkin tahtoo muistuttaa, edistyksellisemmäksi teokseksi.

Advertisements