Rakas päiväkirja, viikonloppu meni vauhdikkaasti. Perjantaina kokoontui ruokapiirimme, josta suuntasimme Klubilla – Pelle Miljoona ja Unabombersin keikalle. Kyllä, olin sitten saman bändin keikalla kaksi kertaa saman viikon aikana. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, että meno ei ollut lainkaan niin hurjaa kuin keskiviikkona vaikka yleisön joukossa oli enemmän sekä nykyisiä että vanhoja punkkareita. Pellen jälkeen lavalle nousi Kohu-63 niminen bändi.

Lauantaina kävin katsomassa vihdoin ja viimein keskustelua herättäneen Uralin perhosen sekä samassa näytöksessä esitettyjä muita kotimaisia lyhytelokuvia. Uralin perhonen oli traaginen ja surullinen elokuva, mutta eri tavoin kuin kuvittelin. Se on tarina siitä kuinka tutkimusmatkailusta unelmoinut venäläinen ratsuväenkentauri on pakotettu jättämään kotikaupunkinsa Pietari ja lähtemään tappelemaan jonnekin tuppukylään nimeltä Tampere. Samalla hän joutuu jättämään entisen elämänsä taakseen mukaan luettuna kirgialaisen nuorenmiehen. Elokuvan jälkimmäinen osa käsitteli sitä kuinka pispalalaisten oli vaikea hyväksyä Uralin perhoseksi kutsutta kirgiisiä joukkoonsa. Koskettavinta ja yllättävintä elokuvassa oli siis sen sisältämä itsekritiikki: venäläiselle ratsuväenkentaurille erilaisuuden hyväksyminen ei ollut ongelma, sen sijaan se oli ongelma Pispalan työväenluokkalaisille miehille. Kyseinen kohtaus Rajaportin saunalla oli suorastaan koskettava. Tosin syynä herkistymiseeni saattaa olla myös näytöksen aikana taskumatista nauttimani viski.

Mutta nykyään asiat taitavat olla toisinpäin. Kuvaavaa on, että joensuulaiset Vasemmistonuoret kertoivat, että eräskin kokoomusnuori oli tullut heille ensin niin sanotusti ulos kaapista ja vasta sitten uskaltanut kertoa saman omassa poliittisessa nuorisojärjestössä kun oli huomannut, että ainakin jotkut hyväksyvät hänet sellaisena kuin on.

Sunnuntaina ruokapiirimme kokoontui toiseen kertaan kuin kutsumatta. Tällä viikolla näyttäisi olevan kokouksia tai muita menoja joka ilta – vaihteeksi.

Advertisements