Rakas päiväkirja, lisää sellaisia teoksia, joita olen lukenut tai ainakin selannut ensimmäisenä opiskeluvuotenani melkein yhdeksän vuotta sitten, ja jonka olen nyt ottanut uudelleen käsittelyyn: Kari Palosen teos Tekstistä politiikkaan. Se on kaksikymmentä vuotta vanha teos ja varmasti tuttu jokaiselle valtio-opin opiskelijalle. Kyseiseen teokseen on viitataan aina kun haluaa esittää, että tutkimus, seminaaripaperi tai artikkelissa sanalla politiikka ei tarkoiteta puoluepolitiikkaa vaan politiikka näkökulmana mihin tahansa asiaan. Muistan kun yliassistentti Pertti Lappalainen painotti tällaista näkemystä valtio-opin johdantokurssilla puhuen jyväskyläläisestä politiikan tutkimuksesta. Lappalainen on nykyään lehtorina Jyväskylän yliopistossa, mutta hänellä on työhuone edelleen Tampereen yliopistolla – sama kuin minulla; jaan työhuoneen hänen kanssa.

Jos ”politiikka sinänsä” ei ole mitään, millä tahansa ilmiöllä voi olla ”poliittinen aspektinsa”, eikä ilmiö ole ”välttämättä poliittinen”, mutta ei myöskään mikään ilmiö voi olla ”varmasti politiikalta suojattu” (Palonen 1987, 19).

Kaivoin Tekstistä politiikkaan teoksen esille koska tarvitsin edellistä kohtaa kyborgipaperissa. Toiseksi, viikonloppuna lukemassani kirjassa Seppo Toiviaiselta oli mielenkiintoinen huomio Palosesta. Hänen mukaansa Palonen kehitteli kriittisen rationalismin teoriaa vastapainoksi marxilaiselle teorialle 1970-luvulla ollessaan silloisten Kokoomusnuorten leivissä. Jos olen ymmärtänyt oikein, Palonen itse on pitänyt Kokoomus-seikkailuaan välivaiheena ja Toivanenkin epäili ettei Palonen aivan tosissaan ollut kriittisen rationalisminsa kanssa.

Itseäni kamppailu poliittisesta ontologiasta alkoi kuitenkin kiinnostamaan enemmänkin, koska niin ikään kyborgipaperissa hahmottelen 2000-luvun alun ”luokkataistelua teorian alueella”. Kriittisellä rationalismilla on ollut vaikutuksensa – ihmettelinkin miksi aikoinaan jotkut opiskelijakollegat halusivat tehdä proseminaarityönsä josta Karl Popperista, jota pidin (ja pidän yhä) yhtä tylsänsä ajattelijana kuin vaikkapa Jean-Paul Sartrea ja muita Esa Saarisen kavereita. Jyväskyläläiseen politiikan tutkimukseen suhtautumiseni on siten ambivalentti: toisaalta allekirjoitan aikaisemmin mainitsemani politiikan aspektinäkökulman, mutta useimmat kyseisen koulukunnan käyttämät politiikan teoreetikot ja filosofit koen jotenkin vieraiksi, jos en suorastaan vastenmielisiksi. Niin, Palosta en ole henkilökohtaisesti tavannut (tai edes nähnyt) mikä suomalaisen politiikan tutkimuksen pienissä piireissä lienee melkoinen saavutus. Mutta akatemiaprofessori Palonen on varmaan ihan mukava mies.

Advertisements