Rakas päiväkirja, tällä viikolla olen lukenut yksittäisiä artikkeleita, jotka käsittelevät ruumiillisuutta, erilaisista antologioista. Niistä yksi on ollut nimeltä Ruumiin siteet. Itse asiassa se oli ensimmäinen teos, jonka tentin aikoinaan yliopistossa, tarkemmin Tampereen yliopiston avoimen yliopiston Hämeenlinnan toimipisteessä syksyllä 1998 osana sosiologian perusopintoja. Hauskinta oli se, että kirjasta löytyy edelleen lyijykynällä hienovaraisesti tekemäni alleviivaukset. Muistan kuinka lukiessani kyseistä teosta ihmetellin minkä takia luen tällaista. Olin jo tuolloin kiinnostunut ruumiillisuudesta yhteiskuntatieteissä ja feministisestä teoriasta, mutta silti esimerkiksi Tuomo Kokkosen artikkeli Imettäjän rinnalla tuntui hassulta.

Nyt kertasin Leena Eräsaaren – kyllä, hänet olen tavannut henkilökohtaisesti sittemmin ohimennen ensin politiikan tutkimuksen päivillä ja sitten viime syksyllä Vasemmistonaisten kokouksessa – artikkelia ultraäänestä ja sikiöistä. Täytyy myöntää, että olen hänen kanssaan eri mieltä ja epäilen monien feministien mielipiteen asiasta muuttuneen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eräsaari kun pelottelee artikkelissa, ei ainoastaan geeniteknologialla, vaan myös hedelmöityshoidoilla. Vaikka Eräsaari viittaa Michel Foucault’hon, hän ei ole näköjään sisäistänyt hänen perusväitettään, ettei vastarintaa voi sijoittaa vallan ulkopuolelle, toisin sanoen biovallan vastaustaminen on vähintäänkin ongelmallista sanomalla ”ei”. Olisi mielenkiintoista tietää onko Eräsaaren suhtautumien asiaan vaihtunut?

Muuten tämä viikko on ollut yksi raskaimpia moneen vuoteen. Silloin tällöin jokin asia ahdistaa, mutta se menee ohi nukkumalla yön yli tai ainakaan se ei enää toisena päivänä hallitse todellisuutta. Nyt viikonloppuna ja alkuviikosta olin useamman päivän aikuisten oikeasti ahdistunut: sydän löi tuhatta ja sataa, masensi ja menetin lähes kokonaan ruokahalun. Jos olo olisi pysynyt yhtä hirvittävänä vielä pari päivää lisää olisin kiikuttanut itseni ensimmäistä kertaa lääkärille pyytämään joitain mielialaa kohentavia ja ahdistusta lieventäviä nappeja. Onneksi tiistai-iltana olotila alkoi hiljalleen rauhoittumaan selitettyä freudilaisesti itselleni edellisenä aamuyönä näkemäni unen.

En nyt ala sen syvemmin kyseistä unta tai sen syytä tässä pohtimaan ja esittelemään. Viikko sitten olin vielä maailman onnellisin ihminen – tai ainakin melkein. Tosin kirjoitin tuolloin siitä, että olen saavuttanut elämässäni kutakuinkin kaiken mihin olen pyrkinyt. Kirjoitin sen kuitenkin puoliksi pilke silmäkulmassa, ei olisi pitänyt; ehkä sittenkin koen jonkinlaista ikäkriisiä oikeasti. Niin ikään tulin siihen tulokseen, että pohjimmiltaan introverttina ihmisenä sain hetkellisesti tarpeekseni erilaisista ihmissuhdekuvioista varsinkin kun jouduin edellisellä viikolla kuuntelemaan erään hyvän naispuolisen ystävän selvityksiä ihmissuhteistaan. Samalla tiedostamattomasta nousi mieleeni asioista, jotka olen pyrkinyt aktiivisesti torjumaan. Nyt olotila on kutakuinkin palautunut ennalleen niin henkisesti kuin ruumiillisesti ja olen valmis viikonloppuna täällä Tampereella pidettävään Vasemmistonuorten tasa-arvo- ja seksuaalityöryhmän kokoukseen (jossa ottanemme tiukan kannan kalapuikkoviiksisiin kepulaisiin ja muihin lääppijöihin) – ja ennen kaikkea niiden jälkeisiin pileisiin.

Advertisements