Rakas päiväkirja, kirjoitin kolme uutta apurahahakemusta kun aikaisemmista ei ole vaihteeksi kuulunut mitään. Väitöskirjan osalta kevään aikataulu on seuraava: puolitoista kuukautta aikaa kyborgi-paperin kolmannen ja viimeisen version kirjoittamiseen, ja niin ikään tämän jälkeen puolitoista kuukautta ihmetyspaperin kirjoittamiseen. Sitten eletäänkin jo toukokuuta ja täytyy tarkastella uudelleen mikä tilanne on tuolloin, mitä teen väitöskirjani kuudennen artikkelikäsikirjoituksen kanssa ja maksaako kukaan palkkaa, saanko apurahan toukokuun jälkeen vai pyörittelenkö vain sormia.

Kahden viikon kuluttua täytän 29 vuotta. Aloittaessani yliopisto-opinnot noin yhdeksän vuotta sitten minulla oli erinäisiä utopioita tai haaveita mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana aion tehdä ja saavuttaa. Nämä haaveet ovat hämmästyttävän hyvin toteutuneet: olen ammattitutkija yliopistolla; olen matkustellut Euroopassa ja Yhdysvalloissa erilaisilla kursseilla ja konferensseissa tavaten ja keskustellen niissä ihmisten kanssa joiden teoksia aikaisemmin olin lukenut ja joita koskaan en uskonut näkeväni ”livenä”; minulla on kerrostalokaksio (lainarahalla ostettu, mutta lainan takaisinmaksu on hyvässä vauhdissa) Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin itäisessä kantakaupungissa; olen pystynyt jo nyt vaikuttamaan kirjoitusteni, tutkimusteni ja sosiaalisten suhteitteni kautta ainakin himpun verran siihen kuinka tämä maailma makaa.

Aikoinaan ajattelin elää 85-vuotiaaksi. Tätä joutunen tarkastamaan koska elinaika kasvaa koko ajan ja ehkäpä sittenkin elän yli 90-vuotaaksi tai lähes 100-vuotiaaksi (jossain vaiheessa täytyy päättää kuinka vanhaksi elän). Kahden tai kolmen vuoden kuluttua väittelen yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Sillä ei lienee muuta vaikutusta kuin apurahojen saaminen on sitten entistäkin vaikeampaa – ja turvallisesta yliopiston sähköpostiosoitteesta ja viimeisistäkin opiskelijaeduista on luovuttava. Vasemmistonuorista eläköidyn kahden vuoden kuluttua. Puolueen ja muiden kansalaisjärjestöjen laitamilla hengailen edelleen, mutta ammattipoliitikoksi ei edelleenkään mieleni tee: uskon kykeneväni vaikuttamaan yhteiskuntaan enemmän tutkijana. En myöskään keksi miten materiaalista elintasoani voisin enää parantaa: en ole koskaan halunnut koskaan asua omakotitalossa ja viettää porvarillista perhe-elämää. Keittiöremontin ehkä jossain välissä teen. Etelä-Amerikan kierroksella tai Intiassa voisin joskus käydä, mutta matkailukaan ei ole niin hauskaa ja erikoista touhua kuin aikaisemmin kuvittelin sitä viime vuosina päästyäni harrastamaan.

Karkeasti ottaen kolmannes elämäni tehokkaasta peliajasta on mennyt, nyt pitäisi keksiä jotain raflaavaa lopuksi kahdeksi kolmanneksi loppuelämästä. Viimeiset kymmenen vuotta kun ovat opettaneet, että minulla on mahdollisuuksia saavuttaa yhtä ja toista, jos vain haluan tarpeeksi ja suunnittelen asiat huolellisesti.

Mutta mitään ei tule mieleen. 😦

Mainokset