Rakas päiväkirja, lainasin Helsingin yliopiston nykyisen rehtorin ja teoreettisen filosofian professorin Ilkka Niiniluodon kirjoittamista artikkeleista kootun teoksen Totuuden rakastaminen koska epäilin sen selailemisen tuovan lisää perspektiiviä väitöskirjani keskeisiin teemoihin, mm. epistemologian ja ontologian suhteesta politiikan teoriaan. Olin oikeassa. Häntä lukiessa mieleeni palasi – ensimmäisenä opiskeluvuotenani tentin yhden Niiniluodon teoksen – myös se, miksi en koskaan ole tuntenut itseäni kotoisaksi suomalaisessa filosofisessa keskustelussa. Huolimatta sen näennäisestä jakautumisesta analyyttiseen ja mannermaiseen eli eksistentiaalisfenomenologiseen perinteeseen suomalaisissa yliopistoissa opetetun filosofian ontologia perustuu hyvin pitkälti niin sanottuun kriittiseen realismiin (jota Niiniluoto edustaa). Kriittisen realismin merkittävimpänä ongelmana on mielestäni representationalismi, maailman ja sitä kuvaavan kielen erottaminen toisistaan.

Politiikantutkimuksellisesti mielenkiintoisen – ja minulle epämieluisan – suomalaisesta filosofisesta ilmapiiristä tekee sen, että representationalismin merkittävimpinä kehittäjinä pidetään René Descartesia ja John Lockea, filosofeja jotka ovat luoneet myös perustan porvarilliselle hegemonialle ja näin kapitalistisille tuotantosuhteille.

Ehkä eniten kuitenkin hämää se, että kriittistä realismia puolustavat, vaikkapa Skepsis ry:n tyypit etunenässä, syyttävät esimerkiksi antirealisteiksi nimittämiään poststrukturalistisia filosofeja ja sosiologeja epätieteellisestä tai suorastaan uskonnollisesta huuhaasta. Minusta tilanne on lähinnä toisin päin. Väitän, että kriittiseen realistiseen ontologiaan sitoutunut voi olla korkeintaan agnostikko: representationalismi antaa piilopaikan transsendenssille, luonnolle tai jumalalle. Koska kieli ei voi koskaan tavoittaa luontoa sinänsä, aina voi vedota siihen, että kieli, tieteelliset käsitteet tai havaintovälineet, ovat vajavaisia ja siksi jumalan olemassaoloa ei olla vielä pystytty todistamaan (tai kieltämään) vedenpitävästi. Sen sijaan esimerkiksi Niiniluodon antirealistiksi luokittelemalla Bruno Latourin kaltaiselle tieteensosiologille, jolle teknotiede konstruoi luontoa, jumalalla ei ole mahdollista piiloutua transsendenssiin. Antirealisteille jumala voi korkeintaan olla immanenssi (kuten Spinozalle), mikä tarkoittaa perinteiselle uskonkäsitykselle samaa kuin jumalan kieltäminen, ateismi.

Jos tarkastelemme kartesiolaista filosofiaa, johon klassinen koeasetelma perustuu, näemme vieläkin selkeämmin kuinka tieteellinen maailmankuva, porvarillinen politiikka ja teologia nivoutuvat yhteen: ihmisen cogiton rajaamiseen luonnon välttämättömyydestä ja niiden viimekätiseen kokemukselliseen liitoon vaatien yliluonnollista elementtiä todistajaksi. Latourin merkittävimpiä havaintojahan on se, että Modernin perustuslaille, politiikan, luonnontieteiden ja teologian arvovallalle, on välttämätöntä näyttäytyä toisistaan riippumattomilta, mikä 2000-luvulla on käymässä entistä vaikeammaksi. Väitöskirjassani tulen siis osoittamaan tieteenfilosofian ja -sosiologian välillä ja sisällä käytyjen kamppailujen olevan luonteeltaan poliittisia par excellence. Louis Althusserin sanoin filosofia on luokkataistelua teorian alueella. Samalla pyrin luonnollisesti esittämään – ainakin rivien välistä – jonkinlaisen systemaattisen esityksen omasta maailmankuvastani ja -katsomuksestani.

Mainokset