Rakas päiväkirja, lupasin kirjoittaa sinulle poliittisista utopioista. Aloin miettimään niitä uudelleen kirjoittaessani viimeksi Mikko Lahtisesta – hän on myös toimittanut teoksen Matkoja utopiaan joitain vuosia sitten ja varustanut sen eronomaisilla jälkisanoilla, suorastaan pienoistutkielmalla – sekä Tuija Pulkkisen väitöskirjasta aikaisemmin. Joulupukki toi myös minulle lahjaksi Esko-Juhani Tennilän sinänsä mielenkiintoisen mutta huolimattomasti oikoluetun teoksen Sotamies Svejkin poika ja sitä lukiessani niin ikään jäin miettimään poliittisia utopioita tai niiden väitettyä kuolemaa. Samoin huomasin työn alla olevan kyborgi-paperini – kirjoitin tänään Rosi Braidottin nomadisesta subjektista ja Donna Harawayn kyborgin figuurista taas vaihteeksi – sisältävän kysymyksen utopioiden mahdollisuudesta 2000-luvulla, tuolla vuosisadalla tai tuhannalle, jolloin useimpien utopioiden pitäisi realisoitua. Kysymys utopioista on sekä politiikanteoreettinen että käytännön dilemma.

Lahtinen kirjoittaa utopiaksi katsotun laajimmillaan minkä tahansa teoksen tai ajattelutavan, joka sisältää olemassa olevan todellisuuden tuolle puolen viittaavan transsendentin elementin. Suppeammassa, sananmukaisessa merkityksessä, utopia viittaa paikkaan jota ei ole. Utopioiden kulta-aika oli renessanssin jälkeen, mutta vasta valistuksen aikana utopioita alettiin ajattelemaan jonain, joka olisi mahdollista saavuttaa jonain päivänä. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistinen manifesti oli tietenkin tämän kehityksen huipentuma; Marxin ja Engelsin myöhempiä kirjoituksia kuten Pääomaa on tulkittu tieteellisenä tutkielmana siitä, kuinka kommunistinen utopia toteutetaan. Kristinuskon on taasen esimerkki utopiasta, jota ei ole tarkoitus edes toteuttaa, ainakaan ihmiskunnan toimesta, vaan tuhatvuotinen runsauden valtakunta syntyy kuin itsestään messiaan palatessa maanpäälle. Ihmisten ei tarvitse kuin uskoa (ja totella siinä sivussa kirkonmiesten mahtikäskyjä). Lahtisen mukaan utopia sisältää näin myös ideologisen ulottuvuuden.

Pulkkisen mielestä utopiat ovat ongelmallisia, jopa vaarallisia. Hänen utopiakielteisyyteen on vaikuttanut ennen kaikkea Jean-Francois Lyotardin filosofia, joka kieltää subjektin täydellisen itsehallinnan mahdollisuuden. Tästä seuraa vallan transsendentaalin horisontin katoaminen; kun ei ole poliittista subjektia, ei voi olla myöskään poliittista utopiaa. Pulkkisen mukaan utopia kuvaa siis tilannetta, jossa ei ole lainkaan valtaa tai jossa kaikki on täydellisesti hallinnassa. Edellinen viittaa liberalistien tapaan ymmärtää vapaus vallan ”puutteena”, jälkimmäinen hegeliläis-marxilaiseen poliittisen ontologiaan, unelmaan täydellisestä yhteiskunnasta. Pulkkinen kritisoi myös habermaslaisia filosofeja, joiden mukaan moraalinen arviointi on mahdollista vain ja ainoastaan suhteessa transsentaaliseen elementtiin, siis vaikkapa Jumalaan tai päämääränä olevaan kommunistiseen tai muunlaiseen ihanneyhteiskuntaan.

Oma suhtautumiseni utopioihin on käytännöllisempi. En näe samalla tavoin kuin Pulkkinen tai Lyotard utopioita terrorin välineenä. Ymmärrän utopialla jonkinlaisen näkemyksen tai näkymän siitä minkälainen on hyvä yhteiskunta esimerkiksi viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua. Politiikan tehtävä on yrittää saavuttaa tämä utopia mahdollisuuksien mukaan, mutta tietenkin utopiaa pitää päivittää vähänväliä. Allekirjoitan Pulkkisen utopiakritiikin vain jos utopia ymmärretään jähmettyneenä tai ajatuksena totaalisesta tulevaisuuden hallinnasta, vääjäämättömänä historian kehityskulkuna (kuten kaikenmaaliman marxilais-leniniläiset ovat tehneet). Se ei johda ainoastaan eettisiin ongelmiin vaan myös passivoi kansanjoukot kuin luterilaisuus konsanaan. Toisaalta väitän Pulkkisen itse sortuvan ajatuksen utopiaan vallan ulkopuolelle pääsystä kun hän kieltää utopioiden merkityksen tämän päivän politiikassa. Ongelma on siinä, että vasemmisto on omaksunut utopiakritiikin kun taas poliittisella oikeistolla on hyvin selkeä utopia siitä minkälaiseksi he haluavat maailman seuraavien vuosikymmenien aikana muotoutuvan olkoon kyse sitten Lähi-idän kartasta tai Suomen valtionhallinnon alasajosta ja valtion omaisuuden yksityistämisestä. Kun vasemmistolla ei ole ollut omaa utopiaa, on lähinnä pyritty peittämään oikeistopuolueiden määrätietoisen politiikan onnistumista irvailemalla heille ja vertailemalla heidän ”visioitaan” hourekuviin kuten esimerkiksi toimittaja Hannu Taanila vielä olleessaan töissä Yleisradiossa radiopäiväkirjassaan usein teki.

Kun marras- ja joulukuun vaihteessa puhuin Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kurssilla aatteista ja ideologioista lopetin luennon puhumalla siitä kuinka Star Trek – The Next Generation -sarjassa, jota olin pitkin syksyä taas vaihteeksi katsellut, Tähtilaivastossa on toteutunut Marxin varhaistuotannon utopia: ihmiset on vapautettu teknologian kehityttyä ja rahataloudesta luovuttua rutiininomaisesta palkkatyöstä jotta he voisivat tehdä luovaa työtä tieteen ja taiteen parissa (tai vaikka hoitaa kotipuutarhaansa) ihmiskunnan hyväksi (jos vain haluavat). Star Trek TNG:n maailmassa eletään noin vuotta 2 350. Se, että tähtien väliset matkat poimunopeudella todella kävisivät toteen, vaatii kuitenkin määrätietoista vasemmistolaista politiikkaa. Fatalismi, siihen että vulcanuslaiset tai messias tulee ja pelastaa, ei voi pidä luottaa, mutta utopia paremmasta maailmasta antaa toivoa tai ainakin päämäärän – ainakin minulle. (Sitä paitsi saan tällaisista poliittisfilosofisista pohdinnoista palkkaa).

Mainokset