Rakas päiväkirja, kuten tiedät luen todella vähän kaunokirjallisuutta. Korjatakseni tätä puutetta luin joitain viikkoja sitten kolme erilaista klassikkoteosta: Kurt Vonnegutin Teurastamo viiden, Virginia Woolfin Oman huoneen ja Tove Janssonin Taikatalven. Kyllä, on noloa tunnustaa, etten ole lukenut kyseisiä teoksia aikaisemmin. Mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, käyttääkseni latteaa ilmaisua.

Teurastamo viisi on veijaritarina; se on erilainen sotaromaani. Kirja alkoi niin sekavasti, että olin vähälle jättää kirjan kesken. Olin pettynyt Dresdenin pommitusten antaessaan odottaa itseään. Mutta teos parani loppua kohti sen monitasoisuuden avautuessa lukijalle, ymmärtäessäni Dresdenin pommitusten olevan Teurastamo viidessä ainoastaan sivujuoni. Kirja murtaa myytin sotasankaruudesta: päähenkilö on ilmeisesti mielisairas, hän matkustaa ufojen saattelemana tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän joutuu välittömästi rintamalle saavuttuaan sotavangiksi, myöhemmin elämässään hän nousee paikalliseen liike-elämän eliittiin avioliiton kautta, ei niinkään omilla ansioillaan. Yhdysvaltaiset eliittitutkijat 1950-luvulla kirjoittivat – ja presidentti Dwigth D. Eisenhower jäähyväispuheessaan varoitti – siitä kuinka Yhdysvaltoja hallitsee ongelmallisesti taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten ryhmien muodostama eliitti. Onko Teurastamo viittä luettavana ironiana tai kritiikkinä eliittien yhteenkietoumista kohtaan? Suomessa entinen keskustalainen pääministeri Esko Aho taasen muutama vuosi sitten valitti, ettei Suomessa poliitikkojen, yliopistomaailman ja talouselämän välillä ole tarpeeksi ”vuorovaikutusta”.

Oma huone oli pettymys. Olin kuullut siitä niin usein, että kuvittelin lukukokemuksen olevan jollain tavalla järisyttävä. Teoksen alussa oli kieltämättä vahvaa symboliikkaa ja luku, jossa käsitellään sitä, mitä jos William Shakespeare olisi ollut nainen (tai hänellä olisi ollut sisko), on klassikko. Teoksesta kuitenkin heijastuu ilmiö, jota kutsuisin luokkatiedottomuudeksi. Itse asiassa kyse on samasta asiasta, joka häiritsee minua eksistentiaalisfenomenologisessa filosofiassa: subjekti otetaan annettuna eikä historiallisen luokkataistelun tuotteena. Oma huone on porvarillista ideologiaa. Toisaalta Woolf ei pyri edes tätä kieltämään: hän on kiinnostunut siitä kuinka keskiluokan naiset voisivat toteuttaa taiteellisia ambitioitaan. Työläisnaisten tai palvelijoiden emansipaatiosta hän ei kirjoita, eikä hän ole kiinnostunut Omassa huoneessa yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta, vallankumouksellisesta, analyysistä ja sen suhteesta hänen ajatukseen omasta huoneesta ja – perustulosta.

Sen jälkeen kun on kuullut androgyynin Tuu-tikin esikuvana Taikatalvessa olleen Janssonin elämänkumppanin, ei voi välttyä lukemasta kyseistä teosta ”sillä silmällä”, allegoriana 1950-luvun Helsingin LGTB-skenestä, siitä kuinka Muumipeikolle selviää, että maailmaan mahtuu monenmoisia otuksia, joista keskiluokkaista elämää elävät ihmiset eivät tiedä, tai paremminkin halua tietää. ”Tuu-tikki hieroi kuonoaan ja mietti. – Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin ei kukaan usko.”

Muumipeikko ei ole kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen ja haluaa rikkoa heteronormatiivisen kaksinaismoralismin. Toisaalta hän saattaa olla hämmentynyt tai epävarma omasta identiteetistään. ”Mutta minä en tahdo elää salaperäisesti. Tässä sitä ollaan aivan uudessa maailmassa, eikä kukaan edes välitä kysyä millaisessa toinen on aikaisemmin elänyt. Pikku Myykään ei halua jutella entisestä oikeasta maailmasta.” Myöhemmin Taikatalvessa Muumipeikko päästää esi-isän kaapista ja ottaa sen asumaan muumitaloon ensin pohtien sitä, onko hänkin samanlainen? Muumipeikko miettii myös miten hän kertoo äidilleen tästä käänteestä; ymmärtääkö Muumimamma kaapista ulos tullutta esi-isää? Myös muut Taikatalven hahmot ovat aika queereja: Mörkö, Jäärouva ja puhumattakaan Hemulista, joka syö ainoastaan vihanneksia ja marjoja (eli on vegaani) ja herää aikaisin aamulla hiihtämään. Kyseinen Hemuli kirjan loppupuolella muodostaa ei-heternormatiivisen perheen yhdessä Surkun ja ötökkä-Salomen kanssa.

Mainokset