Lukemistoa loppukesäksi

Rakas päiväkirja, tulin yllättäen Hyvinkäälle kolmeksi päiväksi. Siirto oli onnistunut: Hyvinkään kaupunginkirjastosta löytää teoksia, jotka ovat Tampereella aina lainassa. Tänään käydessäni kirjastossa mukaan hyppäsi neljä teosta. Karl Marxin teos Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä suomennettiin hiljattain. Seuraavana kolmena lauantaina Tampereen yliopistossa on innokkaiden opiskelijoiden lukupiiri kyseisestä teoksesta ja ajattelin osallistua siihen itsekin. Eppu Salmisen pro gradu -tutkielmaan perustuvasta teoksesta Lasten ristiretki oli alkuvuodesta juttua useammassa eri mediassa. Siitä huolimatta tai sen takia, päätin ihan itse lukaista aikalaiskuvauksen 1980-luvun kohutuimmista tapahtumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Lainasin myös teoksen nimeltä Täyttä RAWia. En olekaan koskaan ottanut kameralla RAW-muodossa kuvia, vaan JPG:nä, mikä rajoittaa kuvien muokkaamista tietokoneella. Yleensäkään en jaksa ottamiani kuvia manipuloida. Täytynee opiskella kuvien muokkaamisesta perusteet kunhan ennätän.

Kuten on yleisesti tiedossa, otin varsin rennosti touko-, kesä- ja heinäkuun: muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta en väitöskirjaani koskenut (tai kirjoittanut päiväkirjaa). Yhtenä syynä tähän on ollut se, että olen lukenut (samalla kun olen ottanut aurinkoa Sorsapuistossa tai parvekkeella) fantasiakirjailija Elaine Cunninghamin suomennettua tuotantoa. Monet lukevat kesäisin dekkareita, allekirjoittanut enemmän tai vähemmän huonoja roolipelifantasiapokkareita. Suurin osa niistä on niin huonoja, ettei niitä pysty lukemaan. Poikkeuksen tekee nimenomaan Cunningham. Hänen tuotantoaan käyn läpi nyt toista kertaa. Vihdoin ja viimein sain käsiini Hyvinkään kaupungin kirjastossa hänen alkuvuodesta suomennetun teoksen Velhosota. Valitettavasti tämän jälkeen Cunninghamia tuskin käännetään vähään aikaan koska häneltä ei ole mitään pidempää sarjaa enää suomennettavaksi.

Olen myös tulostanut lähes tuhannen sivun edestä väitöskirjoja luettavaksi seuraavien viikkojen aikana. Olin lähes unohtanut Atte Oksasen upean artikkeliväitöskirjan Haavautuva minuus: Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa. Siihen on pakko tutustua ja viitata kun työstän työnalla olevaan kriittisen miestutkimuksen ja nomadisen feminismin suhdetta käsittelevää artikkelikäsikirjoitusta. Teemu Tallberg väitteli keväällä otsikolla The Gendered Social Organisation of Defence: Two Ethnographic Case Studies in the Finnish Defence Forces Hankenissa. Allekirjoittaneella on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Tallberg yrittää sanoa, mutta täytyy vielä tarkistaa, onko hänen tavassaan käsitteellistää maskuliinisuutta mitään uutta annettavaa allekirjoittaneelle.

Toisin kuin kaksi edellistä, en tunne Sari Roman-Lagerspetzia henkilökohtaisesti. Jotkut muistanevat hänet siitä, että Roman-Lagerspetz nosti metelin mm. Tikkurilan luterilaisen kirkon seurakunnan avioliittokurssien sisällöstä naisia ja kristittyjä halventavina. Roman-Lagerspetz väitteli niin ikään keväällä, otsikolla Striving for the Impossible: The Hegelian Background of Judith Butler. En olisi muuten huomannut koko teosta, jollen olisi sattumalta Tunisia matkalla istuessani lentokoneessa lukenut Helsingin Sanomista ilmoitusta hänen väitöstilaisuudesta. Roman-Lagerspetzin väitöskirja ei vaikuta miltään läpimurtoteokselta, mutta on tutustumisen arvoinen allekirjoittaneelle. Syksyn ohjelmassa kun on palaaminen Butlerin tuotantoon ja ekskursio hänen Hegeliltä ja Spinozalta saamiin vaikutteisiin.

 

Heinäkuun jakojäännös

Rakas päiväkirja, kesä alkaa olla ohitse, elokuu käynnistyy ensi viikolla. Kotkan meripäivät, Joensuun Ilosaarirock sekä Irwin Goodman alias Antti Hammarbergin hauta Hämeenkyrössä tuli nähtyä. Siinä heinäkuun jakojäännös. Huomenna Särkänniemeen (en ole käynyt siellä kahdeksaantoista vuoteen). Sitten on aika palata hiljalleen tutkimustyön ääreen. No… jo viime viikolla kävin pariin otteeseen työhuoneella kirjoittamassa seminaarialustusta (olen siihen tyytyväinen, vaikka se ei vielä artikkelikäsikirjoitusta muistuta). Päivien lyhetessä työtahtia on syytä kiristää. Olen ilmoittautunut feministisen pedagogian kurssille. Ensimmäinen osa siitä järjestetään Helsingin yliopistolla loppukuusta. Samalla voisin toteuttaa ekskursion suomalaisen yhteiskunnan luokkaeroihin: matkustaa Kauniaisista Jakomäkeen. Olen myös listannut puistoja, joiden penkeillä haluan istua (ja juoda pussikaljaa) Helsingin kantakaupungissa.

Heinäkuussa tuli myös kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun ihminen asteli ensimmäistä kertaa kuun pinnalla. Televisiosta on tullut kaikenmaailman dokumentteja menneistä ja tulevista kuulennoista. Itseäni yhteiskuntatieteilijänä harmittaa se, että avaruustutkimuksesta tai “avaruuden valloittamisesta” puhutaan irrallaan yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta konjunktuurista. Kylmänsodan ilmapiiri kyllä mainitaan syyksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpajuoksulle kuuhun, miksi Yhdysvalloilla oli varaa sijoittaa vuosittain kymmeniä miljardeja kuuohjelmaan 1960-luvun lopulla, mutta sen syvemmälle ei analyyseissä koskaan mennä. Ei kysytä, miksi nyt 2000-luvun alussa ei ole mitään suuria projekteja – siis oikeasti suuria projekteja, joihin laitettaisiin kymmeniä miljardeja dollareita vuodessa – avaruuden valloittamiseksi, miksi utopiat ovat kuolleet ja ihmiskunta on kääntynyt sisäänpäin kuin kuluttamaan viimeisetkin kylmänsodan aikaiset sotilaskäyttöön keksityt innovaatiot loppuun (kuten esimerkiksi Internet)?

On nykyaikanikin muutama kansainvälinen projekti: CERN:in LHC-hiukkaskiihdytin (joka toivottavasti syksyllä saadaan vihdoin ja viimein käyntiin), Kansainvälinen avaruusasema ja Ranskaan rakenteilla oleva fuusioreaktorikoje ITER. Nämä kaikki ovat kuitenkin pientä verrattuna kuulentoihin tai Manhattan-projektiin…

Teknologisten innovaatioiden puutteeseen ja ennen kaikkea ihmiskunnan olemattomaan kunnianhimoon on syynä kapitalismi. Nykyinen talousjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista vaurautta, että valtioilla voisivat käynnistää mitään suuria mullistavia projekteja vaikkapa “avaruuden valloittamiseksi” (lukuun ottamatta sodankäyntiä suuryritysten puolesta, mihin aina on varaa laitta kymmeniä tai satoja miljardeja dollareita), ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä valtio ei saisi ideologisista syistä tukea suoraan mitään (paitsi sitä sodankäyntiä). Kvartaalitaloudessa ja kapitalistisessa järjestelmässä on mahdotonta käynnistää monivuotisia projekteja. Kaiken on kun olisi tuotettava pääomalle välitöntä lisäarvoa. Suunnitelmataloudessa pitkäjänteiset kunnianhimoiset ohjelmat “avaruuden valloittamiseksi” olivat mahdollisia. Nyt myös länsimaisten yhteiskuntien viimeinen vapauden linnake, yliopistot ollaan alistamassa kvartaalikapitalismille. Mistä seuraavina vuosikymmeninä ihmiskunta saa teknologiset innovaationsa ja yhteiskunnalliset utopiansa?

Jos Neuvostoliitto lähes kehitysmaan elintasolla ja bruttokansantuotteella kykeni valloittamaan ensimmäisenä lähiavaruuden 1960-luvulla, niin mihin Yhdysvallat tai Eurooppa kykenisi nykyisellä vauraudellaan, jos vain poliittinen ja taloudellinen järjestelmä olisi toisenlainen? Olisiko ihmiskunta (sic!) ottanut haltuun jo koko aurinkokunnan ja suunnittelisi poimumoottoria, jolla matkustaa naapuritähtiin?

 

Kahvia ja konjakkia maistellessa

Rakas päiväkirja, kesä- ja heinäkuun aikana Yle TV-1:ltä on lähetetty maanantai-iltaisin tragikoomista dokumenttisarjaa nimeltä Ruma Suomi. Se käsittelee Suomen kaupunkien ja kuntien arkkitehtuuria tai paremminkin niiden estetiikan puutetta. Ohjelmassa on sivuttu samoja kysymyksiä, joista kirjoitin toissa päiväkirjamerkinnässäni. Vaikka ohjelmasarja on paikoittain varsin alleviivaava, pelkään silti, ettei se saa montakaan kansalaista ymmärtämään kansalaisten itsensä olevan vastuussa kotikuntiensa kaavoituskysymyksistä ja arkkitehtuurista, estetiikasta. Pahimmillaan ohjelman tragikoominen tyyli etäännyttää ihmisiä havaitsemasta syitä ja seurauksia.

Selitysmallia sille, miksi niin moni suomalainen kunta tai kaupunki on esteettisesti ala-arvoinen, voidaan etsiä samasta logiikasta kuin niin sanotussa vaalirahoitusjupakassa. Pelissä on kolme toimijaa: kunnallispoliitikko, kauppias tai kauppaketjun edustaja ja arkkitehti. Jostain syystä monesti rumista ostoskeskuksista kuulee syytettävän arkkitehtiä, vaikka nimenomaan roistoina ovat poliitikko ja kauppias: heillä on yhteinen intressi. Tietenkään suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ei ole korruptiota, kauppias ja poliitikko nyt sattuvat vaan pitämään samoista asioista kahvia ja konjakkia maistellessa. Poliitikolle tärkeintä on näyttää aktiiviselta ja osoittaa äänestäjille “luovansa uusia työpaikkoja” ja kauppias haluaa liiketilan mahdollisimman halvalla eli maksattaa kuntalaisilla mahdollisimman paljon rakennuskustannuksista ja kunnallistekniikan rakentamisesta omien voittojensa maksimoimiseksi. Tässä vaiheessa arkkitehdin on hyvin vaikea sanoa, että kyseinen ratkaisu on sekä ekologisesti että esteettisesti kestämätön. Vaatisi myös paikallislehden toimittajalta todellista kansalaisrohkeutta nostaa kissa pöydälle. Hän olisi pian entinen toimittaja koska mitä todennäköisemmin kyseisen lehden päätoimittaja kuuluu samaan puolueeseen kuin mainitsemani kauppias ja politiikko.

Mutta ehkä Suomen kansalaiset ansaitsevat tämän kaiken rumuuden ympärilleen, itsehän he äänestävät kerta toisensa jälkeen samoja poliitikkoja kunnan- ja kaupunginvaltuustoihin tai Eduskuntaan ja ihailevat kaikenmaailman vesakeskisiä ja toivosukareita sekä ennen kaikkea käyvät heidän omistamissaan kauppakeskuksissa.

Viime viikolla oli Tammerfestit ja kävin jälleen kaikilla neljällä Kari Peitsamon keikalla (koska ne olivat ilmaisia). Ensi viikonloppuna on Joensuussa Ilosaarirock. Jos mitään mutkia ei tule matkaan, menen sinne Kotkan kautta, jossa vietän puolitoista vuorokautta tutustuen mm. papukaijan kanssa rommia juoviin ja puujalalla käveleviin merirosvoihin, joita kuulemma löytyy Kotkan sumuisten satama-altaiden vieressä olevista baareista.

 

Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Rakas päiväkirja, kirjoitin mielipidekirjoituksen aiheesta, jota olen aina mielessäni pyöritellyt käydessäni entisessä kotikaupungissani. Otin yhteyttä Hyvinkään vanupallero-organisaation puheenjohtajaan, haluaisiko hän kommentoida kirjoitustani ja mitä jos lähettäisimme sen niin sanotusti yhdessä paikalliseen lehteen, Aamupostiin. Hän kun on ammatiltaan lähiliikennekonduktööri ja ajattelin, että paikallinen vanupallero-organisaatio haluaisi profiloitua asian tiimoilta. Vastaanotto oli innostunut ja lähikonduktöörimme teki kirjoitukseeni muutaman muutoksen ja lähetimme sen lehden toimitukseen. Tässä kuitenkin kirjoitukseni alkuperäisenä.

Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Hyvinkään kaupunki on kasvanut vuosien aikana voimakkaasti. Kaupunkirakenteessa on tapahtunut huomattavia muutoksia, uusia asuinalueita on rakennettu, keskusta-alueelle perustettu liikekeskuksia ja uusia on suunnitteilla.

Seurauksena tästä kaikesta on ollut se, että viikolla iltapäivisin varsinkin lauantaisin kaupungin keskusta ruuhkautuu eikä kenelläkään ole hauskaa. On tullut ajankohtaiseksi miettiä sitä, kuinka Hyvinkään kansalaisia voisi ohjata käyttämään kevyt- ja joukkoliikennettä.

Kevyenliikenteen väyliä Hyvinkäällä on kiitettävästi (lukuun ottamatta lyhyttä pätkää Ale pubin kohdalla), mutta joukkoliikennepalveluissa olisi syytä kehittävää, ja bussiliikenteen sijasta katse olisi suunnattava raiteille näinä ilmastonmuutoksen aikoina.

Hyvinkään kaupungin olisi oltava yhteydessä VR:ään ja ratahallintokeskukseen avatakseen keskustelu asemaseisakkeiden rakentamisesta Marttiin ja Paavolaan. Näitä seisakkeita voisivat hyödyntää niin pääkaupunkiseudulle suuntautuvassa työmatkailussa kuin Hyvinkään kaupungin sisäisessä liikenteessä. Luonnollisesti Hyvinkään liikenteen bussivuorot aikatauluineen ja linjoineen olisi syytä järjestää uusiksi tukemaan tätä lähiliikennejunayhteyttä.

On huomattava, että esimerkiksi Järvenpäässä on kolme kaupungin sisäistä seisaketta muutaman sadan metrin päässä toisistaan varsinaisen rautatieaseman lisäksi: Purola, Saunakallio ja Kyrölä. Miksei näin voisi olla Hyvinkäälläkin, joka on paljon isompi kaupunki kuin Järvenpää?

 

Maakuntamatkailua, osa 1

Rakas päiväkirja, kuten kirjoitin viimeksi, heinäkuussa harrastan maakuntamatkailua Pohjois-Pirkanmaalla. Silloin harvoin kun kuuntelen Radio Suomen Pirkanmaan maakuntaradiota, ovat mieleeni jääneet sellaisten paikkakuntien nimet kuin Ylöjärvi, Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Virrat, Ruovesi, Mänttä, Juupajoki, Orivesi. Nyt on aika mennä paikanpäälle katsomaan mitä näiden hassujen nimien takaa löytyy. Aikaa on varattu alustavasti kahdesta kolmeen vuorokautta heinäkuussa.

On yllättävän vaikeaa löytyy mitään kattavaa tietoa näistä kunnista. Kattavalla tiedolla en tarkoita kunnanjohtajan nimeä, pitäjän kirkon rakennusvuotta tai sitä, ketä niin sanottuja kuuluisuuksia paikkakunnalla on asunut tai asuu. Ne kertovat lähinnä sen surullisen tosiasian kuinka epätoivoisesti kuntien isät ja äidit yrittävät markkinoida jumalanhylkäämää, raskaasta muuttotappiosta kärsivää, kuntaansa asuinpaikkana tai matkailukohteena ilman mitään todellista sisältöä. Kattavimman esityksen eri kuntien matkailupalveluista löysin teoksesta Turisti: Suomen matkailuopas. Mutta siinäkin on kaksi vakavaa puutetta: se ei sisällä karttoja, eikä listaa ravintoloista ja majataloista. Minun on vaikea ymmärtää miksi Suomessa maaseudulla hävetään niin paljon ruokaperinteitä, jos suomalainen ruoka on olevinaan niin hyvää ja puhdasta. Vaikka kunnassa ei olisi yhtään ainoata nähtävyyttä, mutta siellä olisi hyvätasoinen majatalo jossa tarjoiltaisiin paikallisia herkkuja, olisi paikkakunnalla käynti kauempaakin palkitsevaa. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että jos Suomessa haluaa syödä hyvin, on se tehtävä Helsingissä, Turussa tai Tampereella, pysyttävä Keskusta-puolueen ja MTK:n tärvelemältä maaseudulta mahdollisimman kaukana.

Tämä siis sen lisäksi, että mielestäni suomalainen maaseutu on esteettisesti pääosin rumaa. Syynä ei ole pelkästään viime vuosikymmeninä harjoitettu alue- ja kaavoituspolitiikka, jolla kieltämättä on onnistuttu pilaamaan monen kirkonkylän vanha idyllinen keskusta, vaan jo 1700-luvulla suoritettu isojako, joka turmeli taajama-alueiden ulkopuolisen maaseudun.

Suurimman osan suomalaisten paikkakuntien “nähtävyyksistä” muodostaa maakuntamuseo ja 1800-luvulla rakennettu kirkko. Näin on myös Pohjois-Pirkanmaalla. Muutamia mainitsemisen arvoisia helmiä kuitenkin matkanvarrelta löytynee. Tarkoitus olisi siis kiertää Näsijärvi ja Tarjannevesi myötäpäivään. Ylöjärveltä löytyy Villa-Urpo taidekokoelmineen, Ikaalisista Seitsemisen luonnonpuisto, Hämeenkyröstä Frans Emil Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkoti, Kyröskosken putoukset ja Mannamäen näkötorni sekä kasvisravintola Frantsilan kehäkukka. Sen sijaan Parkano, Virrat ja Kihniö voidaan sivuttaa kokonaan. Kuvaavaa on, että harvoja Virroista mainitsemisen arvoisia asioita on se, että kyseinen kunta on ainoa kunta Suomessa, jonka nimi on monikkomuotoinen, ja Kihniössä äänestettiin eniten perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa.

Vaikka tarkoitus olisi maakuntamatkailla nimenomaan Pohjois-Pirkanmaalla, pieni loikkaus Keski-Suomen puolelle sallittakoon näin rautateiden ja junien ystävälle: Haapamäeltä löytyy höyryveturipuisto, jota pyörittää juoksijalegenda Martti Vainio. (Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotain Kari-Pekka Kyröstä, Marjo Matikaisesta, dopingin käytöstä kestävyysurheilussa, näiden kaikkien kytköksistä liike-elämään, kansallisuusaatteeseen, politiikkaan, ennen kaikkea Kokoomukseen, sekä verrata tätä vyyhtiä Keskustan helluntailaisilta talousrikoksista tuomituilta liikemiehiltä saamiin vaaliavustuksiin, mutta enpä nyt jaksa.) Veturipuistossa on myös mahdollista yöpyä, jos olen ymmärtänyt oikein, jopa junanvaunussa.

Toisena päivänä suuntana olisi Mänttä, Juupajoki, Orivesi ja Ruovesi. Mänttä poikkeaa kieltämättä edukseen muista Pohjois-Pirkanmaa kunnista. Siellä on oikeasti kulttuurielämää pitkin kesää: kuvataideviikot sekä kamari- ja urkumusiikkijuhlat. Nimestä huolimatta kuvataideviikot kestää koko kesän kun taas musiikkijuhlat ovat vajaan viikon mittaiset. Juupajoelta näyttäisi löytyvän Kallenaution kestikievari ja Orivedeltä Eräjärven kivimuseo. Ruoveden nähtävyyksiä ovat Helvetinjärven kansallispuisto ja Akseli Gallen-Kallelan taiteilija-ateljee (joka on suljettu tänä kesänä).

Lyhyesti: pari päivää Pohjois-Pirkanmaata kyllä kiertää, mutta Tampereelta löytyy moninkertaisesti nähtävää ja koettavaa jo siellä useamman vuoden asuneellekin. Mutta onko tuo ihme; sen lisäksi, että Tampereella asuu reilusti enemmän ihmisiä kuin muualla Pirkanmaalla yhteensä, on kaupunki ihmiselle luonnollisin asuinympäristö: siellä niin tieteet, taiteet kuin kauppa kukoistavat.

 

Ikuisten tohtoriopiskelijoiden ongelmista

Rakas päiväkirja, pitkä viikonloppu Hyvinkäällä vietetty, huomenna palaan Tampereelle orientoituen työtekoon. Parin viimeisen vuoden aikana en ole montaa kertaa käynyt entisessä kotikaupungissani. Kävellessä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, muistoilla ei ole enää otetta nykyisyyteen, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Viimeisiin lukioaikaisiin ystäviin siteet ovat alkaneet katkeilla jo jonkin aikaa sitten: joko he ovat perustaneet perheet eivätkä siksi ole enää yhteydessä tai sitten sekoilevat niin, ettei allekirjoittaneen kiinnosta pitää ainakaan mitään syvällisempää yhteyttä heihin. Ale pubista löytyy vielä muutama vanha tuttu kantapeikko, kirjastosta löytyy paremmin kirjoja kuin Tampereelta ja Usmin retkeilymaastot ovat edelleen vailla vertaansa. Mutta minkäänlaista tunnesidettä tähän pikkukaupunkiin ei minulla enää ole.

Eurovaaleista näyttäisi tulevan varsinaiset friikkivaalit, joissa voi käydä melkein miten tahansa. Vaalien luonteen ”haltuunotto” vaikkapa karnevalisoimalla ne kuuluu demokratian ja vielä enemmän politiikan luonteeseen. Politiikassa ei ole ainoastaan kyse oikeutuksen hakemisesta vallitsevalle poliittiselle järjestelmälle, vaan myös kamppailusta poliittisen järjestelmän luonteesta. Siksi on parempi etten esitä mitään arvailua vaalien lopputuloksesta.

Ensi perjantaina olen valvomassa valtio-opin ja kansainvälisen politiikan pääsykokeita yliopistolla, sunnuntaina olen vaalitoimitsijana ja seuraavalla viikolla kahtena päivänä lautamiehenä käräjäoikeudessa. Juhannuksen vietän jossain Kuopion lähellä, kesä- ja heinäkuun välillä palloilen vajaan viikon Tammen tila nimisessä retkikeskuksessa Ulvillassa leirillä. Heinäkuussa suunnitelmissa on maakuntamatkailua Pirkanmaalla, viikko Helsingissä ja ehkäpä reissu Joensuuhun Ilosaarirokin aikoihin. Festarilippua en ole hankkinut, enkä hanki.

Missä vaiheessa ennätän kirjoittaa tutkielmaa eteen päin? Väitöskirja ei ole edennyt lainkaan viimeisen kuukauden aikana. Olen kallistumassa siihen, että kirjoitan niistä kahdesta artikkelikäsikirjoituksesta, joista pitäisi muodostua väitöskirjani toisen osan runko, sekä keväällä aloittamastani miestutkimusta ja nomadista feminismiä käsittelevästä artikkeliluonnoksesta uudet versiot kesäkuukausien aikana. Syksyllä siirryn suoraan väitöskirjani kolmanteen osaan jättäen toisen osan ja muut keskeneräiset työt odottamaan parempia aikoja.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä Tampereen yliopiston kansanvälisen politiikan professori Vilho Harle kirjoittaa jatko-opiskelijoista, jotka eivät saa lopulta väitöskirjaansa valmiiksi kaikista vakuutteluistaan huolimatta ,ja jos saavatkin väitöskirjansa joku päivä valmiiksi, on se kestänyt pitkälti toistakymmentä vuotta. Harle ei halua syyllistää niinkään jatko-opiskelijoita, jotka antavat ymmärtää työtä “ohjaavalle” professorille tai apurahasäätiölle väitöskirjan olevan “yhtä lukua vaille valmis” tai väitöskirjan valmistuvan “viimeistään ensi vuonna”, vaan enemmänkin tiedepolitiikkaa ja yliopiston laitosten suhtautumista jatko-opiskelijoihin. Yliopistot eivät ota vakavasti jatko-opiskelijoita ja paneudu heidän työnsä ohjaukseen. Vaikka laitoksellamme on paljon kauemminkin väitöskirjaansa tehneitä jatko-opiskelijoita ja Harle väittää jutussa perspektiivinsä ulottuvan kolmenkymmenen vuoden taakse, lukiessani tänään hänen juttua Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa, tunsin pienen pistoksen sydämessä. Ei kai hän vaan tarkoittanut minua!

 

Jorman ja Kallen jäähyväisluennot

Rakas päiväkirja, tänään olin kuuntelemassa tiedotusopin professori Kaarlo Nordenstrengin ja sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jäähyväisluentoja. Yliopiston juhlasali on täynnä, tunnelma oli samaan aikaan haikea ja harras. Viimeisten vuosikymmenien aikana Nordenstreng ja Sipilä ovat olleet yliopiston kasvot ulkopuolisille. Heidän eläköitymisen jälkeen Tampereen yliopistolle ei ole enää kaikkien tuntemia vasemmistolaisia intellektuelleja.

Oli pitkälti Nordenstrengin ansiota, että Tampereen yliopisto profiloitui punaiseksi yliopistoksi 1970-luvulla. Mutta yhteiskuntallisen toiminnan lisäksi Nordenstrengin tieteelliset ansiot ovat ilmiömäiset. Hän jäi nyt eläkkeelle virkaiältään Suomen vanhimpana professorina. On mielenkiintoista, että Sipilää ei ole samalla tavoin punaisuudesta, vaikka hän on aivan yhtä vasemmistolaisittain ajatteleva ihminen: jäähyväispuheessa Sipilä mainitsi jo lapsena ihmetellen maatyöväestön suuria tuloeroja. Hän oli hyvin toimeentulevasta perheestä eikä hänen sukunsa muille jäsenille epätasa-arvoisuus näyttänyt olevan eettinen ongelma. Hänelle se oli. Syynä siihen, miksi Sipilää ei ole pidetty niin vasemmistolaisena kuin Nordenstrengiä ja hänet on hyväksytty yhteiskunnallisena keskustelijana porvarillisissa instituutioissa, lienee hänen viikko sitten menehtynyt äitinsä YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli mm. Liberaalin kansanpuolueen presidenttiehdokkaansa 1980-luvulla.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta kun kirjauduin yliopistoon. Sipilä oli juuri tuolloin valittu Tampereen yliopiston rehtoriksi. Kun aloitin jatko-opiskelijana viisi vuotta sitten, Sipilä siirtyi yliopistomme kansleriksi.

PS. Kävin myös äänestämässä tänään. Ääneni annoin numerolle 109. Anna Mikkolaa ei tarvitse erikseen kehua, jokainen voi huomata sen lukiessaan hänen juttujaan.

 

Nato ja uusi sotilaallinen humanismi

Rakas päiväkirja, keskiviikkona Ylen TV-uutiset kertoi, että Suomen ulkoministeriön rahoittaman naisvankilan epäillään muuttuneen bordelliksi, jossa myydään miehille naisia, jotka ovat joutuneet vankilaan mm. tultuaan raiskatuksi. Kyseessä ei ole niinkään järkyttävä yksittäistapaus kuin erinomaisen surullinen esimerkki  ilmiöstä tai politiikasta, jota kutsutaan uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi.

Uuden sotilaallisen humanismin käsite tulee Noam Chomskylta, joka kuvaa sillä niin sanottujen länsimaiden käyttämää sotilaallista voimaa ihmisoikeuksien puolustamiseen. Chomsky on kiinnittänyt huomiota siihen, että niin sanotut länsimaat puhuvat ihmisoikeuksista hyvin valikoivasti ja humanistinen eli militaristinen interventio on poikkeuksetta eskaloinut kriisejä entisestään. Esimerkiksi vasta sotilasliitto Naton pommitukset sysäsi liikkeelle laajamittaisen etnisen puhdistuksen ja pakolaisaallon Kosovossa vuonna 1999. Niin ikään vasta Naton sotilaiden saavuttua Balkanille synnytti vakavan naiskauppa- ja prostituutio-ongelman.

Keskiviikkona uutisoitiin myös siitä, että Yhdysvallat oli jälleen ”vahingossa” pommittanut siviilikohteita – Afganistanin sekasortoisessa tilanteessa on mahdotonta tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välillä. Tänään Helsingin Sanomissa on kerrottu Afganistanin sotilasoperaation käyvän Yhdysvalloille jo Irakia kalliimmaksi.

Suomessa lähes kaikki puolueet ovat tukeneet Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien johdolla uutta sotilaallista humanismia. Porvarimediassa Suvi-Anne Siimeksen eroon johtanut tapahtumaketju vuonna 2006 tulkittiin lähinnä Siimeksen henkilöön kohdistuvaksi ajojahdiksi. Tosiasiassa kyse oli nimenomaan Vasemmistoliiton irtiotosta uuteen sotilaalliseen humanismiin, jota Siimes kannatti sillä verukkeella, että Vasemmistoliitto vastustaessaan sitä marginalisoisi itsensä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä oli asiasta eri mieltä koska he tiesivät uuden sotilaallisen humanismin johtavan eettiseen ja moraaliseen konkurssiin.

Vihreässä Langassa noin kuukausi sitten kolumnisti Jarkko Tontti nälvi Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintietä kun Vasemmistoliitto hiljattain vastusti Suomen lisäosallistumista Afganistanin operaatioon kirjoittamalla: “Näkisin mielelläni vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien toistamassa kasvoista kasvoihin tälle naiselle kantansa, jonka mukaan Suomen ei pidä lisätä läsnäoloaan Afganistanissa”.

Tontin tokaisu oli jo sikäli ongelmallinen, että Lapintie on ollut kasvokkain afganistanilaisen entisen naiskansanedustaja Malalai Joya kanssa. Hän oli puhumassa vuonna 2007 Vasemmistonaisten kokouksessa, jossa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Yhdysvaltojen ja Naton pyrkimys ottaa hallintaan Afganistan on lähinnä huonontanut naisten asemaa. Ylen keskiviikkoinen uutinen laittaa Tontin kolumnin ja vihreidenkin kannattaman sotilaallisen humanismin vielä kerran outoon valoon.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Oma vastaukseni on, että ei mitään – ainakaan Afganistanissa. Joskus on parempi jättää asia sikseen kun yrittää väkisin, varsinkin jos se vain huonontaa tilannetta entisestään. Esimerkit uudesta sotilaallisesta humanismista puoltavat tällaista ratkaisua. Uutta sotilaallista humanismia ei pysty oikeuttamaan edes “machiavelliläisesti” yksinkertaisesti siitä syystä, että se ei toimi: Yhdysvallat ei ole onnistunut kaappaamaan Irakin öljyjä sen enempää kuin Nato saamaan strategisia liittolaisia Keski-Aasiasta toteuttaakseen hegemoniaa harjoittamallaan politiikalla. Sen sijaan, että Suomenkin valtion rahoja käytetäisiin sodankäyntiin ulkomailla – Pirkanmaan ilmatilassa suomelaiset hävittäjät parhaillaan harjoittelevat ilmatankkausta humanitaarisia interventioita varten – tai edes kehitysapuun sotatoimialueella, olisi nämä varat mieluummin käytettävä vaikkapa niiden pakolaisten auttamiseen, integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, jotka pääsevät pois onnekkaasti sotatoimialueelta. Parhaimmassa tapauksesta tästä hyötyisi sekä pakolaisen uusi että vanha kotimaa.

Pienet pisteet kuitenkin kokoomuslaiselle ulkoministeri Alexander Stubbille. Hän kun sentään vaivautui kommentoimaan ja pahoittelemaan tapahtunutta, vaikka hän ei haluakaan yhdistää tapahtumaan laajempaan kontekstiin, kylmänsodan jälkeisen Naton politiikan totaaliseen epäonnistumiseen niin Euroopassa kuin muualla maailmalla. Sen sijaan kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, jonka hallinnon alaan järkyttävä uutinen varsinaisesti kuului, ei vaivautui heti edes kommentoimaan tapahtunutta.

 

Väitöskirja ja Oskari

Rakas päiväkirja, väitöskirja on edennyt siihen vaiheeseen, että on pysähdyttävä miettimään mitä seuraavaksi. Ensimmäisen osan materiaali alkaa olla kassassa ja osittain olen astunut jo toisen osan päälle; en ole varma kumpaan osaan tietyt alaluvut tulevat käsikirjoituksessa. Ensimmäisestä osasta, jossa käsittele siis Althusserin ideologiateriaa ja suhdetta psykoanalyysiin sekä Braidottin nomadista subjekti ja -politiikkakäsitystä, tuli noin 80 sivuinen, noin 30 liuskaa pidempi kuin alun perin oli tarkoitus. Kun alan kirjoittamaan lopullista versiota, se tulee kuitenkin siitä supistumaan. Niin ikään, kuten jo sanoin, osa siirtynee toiseen osaan. Aikataulullisesti olen kuukauden myöhässä, mutta se ei haittaa.

Väitöskirjani toinen osan suunnittelin kasaavani kolmesta aikaisemmin luonnostelemastani artikkelikäsikirjoituksesta – toinen vaihtoehto olisi kirjoittaa kyseiset käsikirjoitukset loppuun ja lähettää ne arvioitavaksi. Näiden työotsikot ovat: Multitudo ja feminiinisuuden pelko, Karteioslaisuus, Spinozan filosofia ja mahdollisuus vikuroiviin ruumiisiin, Ihmetys, sukupuoliero ja kartesiolainen radikaali konservatismi. Näin toissa yönä jopa unta viimeksi mainitusta kesken jääneestä artikkelista. Unessa onnistuin ratkaisemaan ongelmat, joiden takia en kyennyt viemään artikkelin “kaarta” loppuun. En tarkkaan muista kuinka unessa ratkaisin nuo kysymykset, mutta hereillä ollessanikin olen itsekin nyt luettuani enemmän ja huolellisemmin puutteita aikaisemmissa luonnostelmissa. Olen sittenkin kehittynyt älyllisesti! Kun nyt materiaalia on muodostunut enemmänkin, olen joutunut uudelleen miettimään sitä, mitä haluan väitöskirjalta tai edes mikä on sen keskeinen kysymyksenasettelu. Niin, ja näiden lisäksi on työn alla myös artikkelikäsikirjoitus: Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi.

Jotta haasteet eivät tähän päättyisi, kaiken lisäksi sain tänään kirjeen, että Oskar Öflundin säätiö on myöntänyt allekirjoittaneelle pienen apurahan. Ensinnäkin, se maksetaan heti ja menee näin päällekkäin yliopiston apurahan kanssa. Kyseessä on niin pieni summa, että se maksetaan kerralla eikä ylitä yhdessä edellisen apurahan kanssa verovelvollisuuden rajaa eli valtion taiteilija-apurahan määrää. Suurempi ongelma onkin se, etten keksi mitä kyseisellä rahalla tekisin. Minulla ei ole mitään suuria hankintoja tai matkoja – tutkimukseen liittyviä konferensseja tai edes omatoimisia lomamatkoja – tiedossa. Vaaleanpunaisen polkupyörän olen ajatellut kesäpeliksi ostaa, mutta siihen ei montaa sataa euroa saa tuhlattua. Kolmanneksi, en tunne ansainneeni tätä “ylimääräistä” apurahaa. En nyt niin ahkera viime kuukausina ole ollut.

 

Sodexo: ovat auki yliopistolaisille!

Rakas päiväkirja, parin viimeisen viikon aikana Tampereen yliopiston opiskelijoista koostuva Toimiva yliopisto -verkosto on vääntänyt kättä yliopiston hallintopäällikön kanssa siitä, mitä yliopiston tiloissa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Alun perin Toimiva yliopisto -verkosto perustettiin ennen kaikkea esittämään luovaa ja oikeutettua kritiikkiä uutta yliopistolakia kohtaan, puolustamaan vapautta ja demokratiaa.

Toimiva yliopiston verkostolaisista jotkut kuitenkin saivat idean aikuiskasvatustieteiden professori Juha Suorannan julkisen tilan sosiologian kurssilta tehdä tiedotuskampanjan Sodexo nimisestä monikansallista yrityksestä. Suomessa se tunnetaan ennen kaikkea työtekijöitä riistävänä työpaikkaruokalaketjuna, ulkomailla yksityisiä vankiloita ja vastaanottokeskuksia omistavana yhtiönä, jonka on huhuttu pahoinpitelevän ”asiakkaitaan”.  Tampereen yliopiston Linna kiinteistössä on Sodexon ruokala – kuten rakennuksen nimeen hyvin sopii.

Kun pari viikkoa sitten muutama opiskelija jakoi tiedotetta siitä, mikä firma tämä Sodexo oikein on, hallintopäällikkö päätti kutsua paikalle poliisin häätämään yliopisto-opiskelijoita pois yliopistosta. Lopulta professori Suoranta saapui paikalle kertomaan, että nämä ovat hänen oppilaitaan. Poliisit poistuvat paikaltaan viivyttyään paikalla toista tuntia, mikä osoittaa sen, että säästötoimenpiteet ja resursseista höylääminen näin laman kynnyksellä ei koske ainakaan poliisia. Heillä kun on aikaa väitellä harmittomien hippien kanssa.

Viime viikolla hallintopäällikkö päätti käydä vastaiskuun ja lähetti Linnan henkilökunnalle kirjeen, jossa hän pyysi ettei henkilökunta osallistu opiskelijoiden tempauksiin – kirjeestä oltiin lähinnä huvittuneita yliopiston käytävillä. Ja seuraavana päivänä Toimiva yliopisto -verkoston opiskelijat olivat valtaamassa yliopiston Päätaloa. Tällä viikolla kuulemma Sodexosta tiedottamiskampanja jatkuu.

Innostuin kirjoittamaan mielipidekirjoituksen valtauksen jälkeen keskusteltuani siitä parin palleron kanssa. Eilen lähetin sen Aviisiin eli Tampereen ylioppilaslehteen.

Ovet auki yliopistolaisille!

Noin puolikkaan jääkärikomppanian verran Tampereen yliopiston opiskelijoita – mukana myös muutama yliopiston henkilökuntaan kuuluva – valtasi yliopiston Päätalon keskiviikkona 22.4. kello 20 jälkeen kun Toimivayliopisto -verkoston tilavaraus oli päättänyt. Välittömästi kahdeksan jälkeen paikalle saapui poliisipartio, joka kuitenkin poistui paikalta todettuaan tilanteen rauhalliseksi. Sen sijaan yliopistolle tuli puolisen tusinaa stevareita pitämään yliopistolaisia, opiskelijoita ja henkilökuntaa heidän työpaikalleen, silmällä.

Kerrottuani seuraavana päivänä tästä hervantalaiselle teekkariystävälleni, oli hän ihmeissään: miksi yliopistolaiset valtasivat oman yliopistonsa?

Hänen ei ollut vaikea ymmärtää tätä siksi, että olisi ollut moraalisesti närkästynyt, vaan siksi, että Hervannan teekkarit pääsevät oman yliopistonsa tiloihin ympäri vuorokauden – muutamaa viikonloppua lukuun ottamatta. Ainoastaan joidenkin tapahtumien yhteydessä Teknillisen yliopiston hallinto rajoittaa teekkareiden kulkuoikeuksia. Mutta tähänkään ei ole syynä Teknillisen yliopiston epäluottamus teekkareita kohtaan, vaan halu estää ulkopuolisten eksyminen yliopiston tiloihin.

Niin ikään monissa muissa Suomen yliopistoissa ainakin osa yliopiston tiloista on auki ympäri vuorokauden ja opiskelijoiden käytettävissä.

Sen sijaan Tampereen yliopistosta opiskelijat häädetään pois auringon laskiessa. Tietokoneluokka on ainoa tila, jossa opiskelijat ovat oikeutettuja oleskelemaan ympäri vuorokauden. Tosin sinnekin stevarit saattavat tulla kuumottamaan keskellä yötä kysellen opiskelijakorttia. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt vievätkö vartijat raudoissa pois jatko-opiskelijat, jotka eivät ole Tamyn jäseniä, kykene osoittamaan olevansa opiskelijoita?

Tampereen yliopiston hallinnon tilapolitiikka ja suhtautuminen yliopistolaisiin on kauniisti sanottuna sui generis. Mistä tämä syvä epäluottamus ja halveksunta opiskelijoita kohtaan juontaa? Miksi yliopiston hallinto haluaa tukahduttaa kaiken vapauden, luovan ja innovatiivisen ajattelun, johon yliopiston pitäisi kannustaa – jopa uuden yliopistonlain?

Entä miksi Tamy ei ole tehnyt mitään asian eteen vai hyväksyykö se oman jäsenistönsä sorron, alistamisen ja riiston?

YTM & jatko-opiskelija
Jiri Nieminen