En joutunut pettymään Baumaniin. Aikalaiskritiikissään hän vaikuttaa sosiaalidemokraattisemmalta ja syvällisemmältä versiolta tajunnanvirtateoksesta Länsimaiden tuho suuren yleisön tuntemasta Timo Vihavaisesta.

Siirtymään raskaasta modernista notkeaan moderniin (kuten Bauman itse asian ilmaisee) tai teolliseen tuotantoon perustuneesta kuriyhteiskunnasta jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan (kuten Michael Hardt ja Antonio Negri sanovat), voi suhtautua kahdella tavalla: tervehtiä sitä ilolla tai nähdä sen modernin rappeutumana. Bauman valitsee jälkimmäisen tulkinnan käsitellessään niin emansipaatiota, yksilöllisyyttä, aikaa/tilaa, työtä ja yhteisöä. Allekirjoittanut sekä mainitsemani Hardt ja Negri samana vuonna kuin Bauman julkaisemassa omassa vastaavassa teoksessa, Imperiumi, sen sijaan ymmärtävät sen sisältävän potentiaalin, eivät kaipaa menneeseen.

Lyhyesti ilmaistuna, Hardtin ja Negrin kuvaus siitä, miten maailma makaa ja miten tähän on tultu voittaa 6-0 Baumanin, mutta hän on loistava harjoitusvastustaja, jota kritikoimalla saanen kirjoitettua väitöskirjani johdantoluvun alun uusiksi.

Notkeassa modernissa Bauman kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Hän ei saa sanottua suustaan, mikä yhdistää hänen kuvaamiaan rappeutumisilmiöitä sekä ehdottamiaan lääkkeitä niihin; siirtymää raskaasta modernista notkeaan – ja takaisin. Luce Irigarayta joskus lukeneet ymmärtävät sen, mistä on puhe Baumanin teoksen englanninkielisestä nimestä tai viimeistään johdantoluvussa: notkea on sama kuin neste, jotka “virtaavat, läikkyvät, loppuvat, lässähtävät, tulvivat, vuotavat, lainehtivat, pisaroivat, noruvat ja valuvat. Tosin kuin kiinteät aineet, niitä on vaikea pysäyttää – ne kiertävät esineiden ympäri, sulattavat niitä ja porautuvat tai liottavat tiensä niiden läpi.” (Bauman 2002, 8.)

Tiedän, että kaikki eivät pidä seuraavankaltaisesta sukupuolen olemuksellistamisesta: nainen / feminiininen on nestemäinen, mies /maskuliininen kiinteä. Mutta tällainen irigaraylaisten metaforien kanssa leikitelty sopii yhteen sen tosiasian kanssa, että siirtymä raskaasta modernista notkeaan moderniin limittyy historiallisesti samaan ajanjaksoon kuin toisen aallon feministinen synty, 1960- ja 1970-luvun taiteessa. Ne sosiaaliset faktat, joista Bauman kirjoittaa, ovat seurausta nimenomaan tästä sosiaalisesta murroksesta, naisemansipaatiosta.

En väitä, että feministinen liike olisi tiennyt mitä tulevan pitää esimerkiksi lanseeratessaan iskulauseen “henkilökohtainen on poliittista” (mikä käytännössä yhdistää Baumanin Notkassa modernissa käsittelemiä teemoja). Mutta politiikka on voimien yhteentörmäystä, jonka lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Tässä mielessä aikaisemmin mainittu Vihavainen on rehellisempi kuin Bauman. Hän on rehellisesti naisvihamielinen ja ehdottaa naisten sulkemista takaisin yksityisyyteen ratkaisuksi länsimaisen elämäntyylin rappioon ja normien vesittymiseen. Sen sijaan Bauman kirjoittaa: “Todellinen vapautuminen edellyttää nykyisin ‘julkisen sfäärin’ ja ‘julkisen vallan’ kasvattamista, ei karsimista. Nyt jos koskaan julkisen sfäärin täytyy kiihkeästi puolustautua yksityisen tunkeilulta – joskin, paradoksaalista kyllä, lisätäkseen eikä kaventaakseen yksilön vapautta” (Bauman 2002, 66).

Tiedän, että esimerkiksi kaikki feministiset journalismin tutkijat eivät pidä siitä, kun puhutaan vaikkapa julkisuuden femininisoitumisesta uutisjournalismin viihteellistymisenä tai eri genrejen sekoittumisena. Mutta siitä huolimatta pyydän lukemaan yllä olevan sitaatin siten, että vaihdatte yksityisen tilalle sanan nainen ja julkisen tilalle mies. Kyseinen teksti ei ala ainoastaan tuntua sosiaalidemokraattiselta vaan suorastaan fascistiselta. Bauman kaipaa siis muurin pystyttämistä jälleen yksityisen ja julkisen väliin siten, että palataan halkaistuun kartesiolaiseen subjektiin, jotta yksityinen mahdollistaisi julkisen vapauden miehekkään “rationaalisine” keskusteluineen à la Habermas jne. Nainen tai feminiininen uhrataan jälleen kerran miehisen järjestyksen eteen.

Psykoanalyyttisemmin ilmaistuna Slavoj Žižek varhaisemmissa kirjoituksissa esitti jotain samanlaista kieltäytyessään keskusteluissa Judith Butlerin kanssa politisoimaan lacanilaista reaalista väittäen sen itsessään olevan politiikan, symbolisen järjestyksen, edellytys. Butlerin mukaan reaalinen perustuu heteroseksuaaliselle oidipuskompleksille ja ydinperheideologialle pitäen yllä heteroseksuaalista matriisia tai hegemoniaa (mikä oli ja osittain on vieläkin nähdäkseni raskaan modernin tärkeimpiä kurinpidollisen vallankäytön muotoja) ja se on Žižek in sokea piste.

Mutta ennen kuin haukutaan liikaa Baumania (tai Žižekiä) antifeminismistä, on huomattava radikaalista sukupuolieron teoriasta ja nomadisesta naisfeminismisubjektista kirjoittavan Rosi Braidotti tarjoavan niin ikään jotain samantyyppistä ratkaisua kuin Bauman. Hänen mukaansa sukupuolieroa ei saisi kyseenalaistaa vaan se pitäisi jättää silleen (kuten Martin Heidegger asian ilmaisisi) ja sen olemassaolo pitäisi ottaa politiikan lähtökohdaksi. Braidotti on sukupuolisensitiivisempi kuin Bauman: edellä mainittu ymmärtää sukupuolieron vaikuttavan kaikkiin ja kaikissa muissa eroissa itsen ja toisen välillä kuin itsessä.

Se, että Applen tuotteiden käyttäjät jaksavat kiinnittää edes tällaiseen huomiota on mielestäni huolestuttavampaa kuin vapaakirjoittaja Relanderin äänen pohdiskelut.

Tanen puheenjohtajina on ollut aikaisemminkin ihmisiä, jotka eivät ole julistautuneet feministeiksi.

Toisaalta Tanen edellinen puheenjohtaja, vihreiden Heidi Hautala, on kuulemma feministi: hän on hiljalleen valtioneuvostossa hyväksynyt useamman sadan naisen palkanalennukset armeija ruokahuollossa.

Valtioneuvostossa vihreät ministerit, Hautala ja Ville Niinistö, äänestivät yhdessä kokoomuksen, KD:n ja RKP:n kanssa armeijan ruokahuollon ulkoistamisen eli työehtojen ja -olojen heikentämisen puolesta. SDP ja vasemmistoliitto olivat vastaan ymmärtäen työväenluokkaista naista ja miestä.

Niin ikään Yle on vihjannut, että Hautala olisi hyväksymässä hiljaisesti ilman tunnontuskia Patrian (sic) asekaupat Saudi-Arabiaan, jotta patriarkaatti voisi lihavasti siellä jossain.

Huomaamme eron: vihreissä saivarrellaan (ja he saavat muutkin ironiaviiksien kasvattajat saivartelemaan) sanoilla, mutta vasemmistossa ymmärretään, että feminismi on materiaalisia tekoja, jotka vaikuttavat miesten ja naisten arkipäivässä mitä konkreettisimmin.

On sanottu, että Suomessa luonnonsuojelu on sitä, että vastustaa keskustapuolueen politiikkaa. Viimeisen parin viikon uutissaldon perusteella voisi sanoa, että feminismi on sitä, että vastustaa vihreitä.

Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.

Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.

Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.

Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.

Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.

Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.

Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.

Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).

Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.

Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.

Myös epäoleellisuudet on leikattava pois tai siirtää alaviitteeksi, argumentointia olisi vahvistettava: ensimmäistä versiota kirjoittaessa unohdin lähteitä.

Sen lisäksi, etten ole aina onnistu pitämään papereita järjestyksessä, olen lukenut kokonaan uusia teoksia. Yksi tällainen teos, jonka tilasin yliopiston kirjastoon, oli Terrell Carverin kirja Men in Political Theory.

Carverin teos vahvistaa väitöskirjani hypoteesin. Toisaalta se on ihmeellisen ohuesti kirjoitettu Bristolin yliopiston valtio-opin professorin työksi. Useimmat Terrellin käsittelemät politiikan teorian klassikot (Platon, Aristoteles, Jeesus [sic], Augustinus, Machiavelli, Hobbes, Locke, Rousseau, Marx, Engels) käydään sitaattien avulla läpi muutamaan kommentaariin ohimennen viitaten. Luvut ovat kuin aineopintoja tai korkeintaan syventäviä opintoja suorittavan perustutkinto-opiskelijan seminaariesitelmiä.

Esimerkiksi Niccolò Machiavellia käsitellessään viittaa Hanna Fenichel Pitkinin tulkintaan, josta olen itsekin kirjoittanut aikaisemmin. Mutta sen lisäksi Carver tekee huomion: Machiavellin anti (kriittiselle) miestutkimukselle on siinä, että ruhtinaan edustaman hegemonisen maskuliinisuuden (mistä Carver käyttää ilmaisua alfa-uros viitaten Machiavellin tapaan ymmärtää ruhtinas myös eläimenä: kettuna ja leijonana) lisäksi hän käsittelee miehiä, jotka eivät kykene saavuttamaan hegemonista maskuliinisuutta.

Tässä Machiavelli eroaa liberalismin esi-isistä, Thomas Hobbesista ja John Lockesta, jotka eivät ainoastaan pyri kieltämään sukupuolieroa ottamalla miehen normiksi vaan samanlaistamaan miehet keskenään. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, poliittinen liberalismi pyrkii kieltämään erot niin miesten ja naisten välillä kuin miesten kesken kurinpidollisella vallankäytöllä, jotta voisi väittää kaikkien olevan samalla viivalla. Yhteiskuntasopimukseen viittaaminen on keskeinen poliittinen strategia liberalismin isillä tässä.

Modernille oli siis ominaista voimakas yhtenäiskulttuuri, jota tuotettiin kurinpidollisilla instituutioilla normalisoiden miehiä ja naisia, vaikka samalla oltiin puhuvinaan vapaudesta.

Sen sijaan postmodernissa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme palaamassa miesten moneuteen. Ruhtinaan ja kansajoukkojen välistä valtaa problematisoineesta Machiavellista on tullut ajankohtaisempi ajattelija kuin liberalismin isistä. Tämän on keskeisiä väitöskirjani teesejä.

Carver kiinnittää huomiota siihen, että Machiavellin tapa käsitteellistää mieheyttä sopii hyvin yhteen hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa. Ihmetyttääkin miksi hän jättää kertomatta mistä tämä johtuu: Antonio Gramsci kehitti alun perin koko hegemonian käsitteen Machiavellin innoittamana (ja vasta 1980-luvulla R. W. Connell yhdisti sen maskuliinisuuteen).

Haasteena allekirjoittaneella hypoteesini lunastamiseksi on se, että toisaalla väitän hegemonisen maskuliinisuuden kuvaavaan miesten ja naisten sekä miesten keskinäisiä valtasuhteita nimenomaan modernissa yhteiskunnassa. Miten yhtälöön sopii ajatus siitä, että modernin hegemonian käsite polveutuisi Machiavellilta, joka kuitenkin ennakoi postmodernia mieheyttä?

Niin ikään, vaikka Machiavelli käsittelee muutakin kuin hegemonista maskuliinisuutta kuten Carver esittää, eikö näin ajateltuna marginalisoidut maskuliinisuudet kuitenkin rakennu suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen ja näin ollen ne hegeliläistä dialektiikkaa uusintaen eivät olisi todellisia vaihtoehtoja hegemoniselle maskuliinisuudelle?

Kun kaksitoista vuotta sitten tulin opiskelemaan, esimerkiksi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vihreällä vasemmistolla eli Vivalla oli muistaakseni kaksi paikkaa edustajistossa. Mitään Vasemmisto-opiskelijoiden eli Vasopin kaltaista valtakunnallista verkostoa ei ollut olemassa ja moni vasemmistoryhmien ehdokkaana ylioppilaskuntien vaaleissa ollut lähti valtakunnanpolitiikassa mieluummin vihreiden kelkkaan.

Vuonna 2011 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vivalla on yhdeksän paikkaa neljästäkymmenestä. Myös Jyväskylässä ja Helsingissä vasemmisto-opiskelijoiden ryhmät ovat suurimmat ja kauneimmat puoluepoliittisista järjestöistä ylioppilaskunnissa.

Vasemmiston kannatuksen kasvua opiskelevan nuorison keskuudessa mielenkiintoisempaa onkin vihreiden romahdus. Vielä vähän aikaa sitten vaikutti siltä, että vihreiden nuorisokannatus tulee kasvamaan estoitta seuraavat vuosikymmenet ja vihreät opiskelijajärjestöt saavat jalansijaa myös teknisiltä yliopistoilta. Nyt teknisillä yliopistoilla äänestetään lähinnä kiltaryhmiä ja puoluepoliittisista ryhmistä ainoastaan kokoomuksella on jonkinlaista kannatusta.

Eduskuntavaalien alla vihreiden profiloituminen “perussuomalaisten vastavoimaksi” leijonalogoineen auttaa ymmärtämään vihreiden alamäkeä.

Monelle vasemmistolaiselle perussuomalaisten sinänsä ottaminen silmätikuksi tai heidät määrittelemällä yhteiskunnalliseksi ongelmaksi oli vastenmielistä. Vasemmistolaisesta näkökulmasta perussuomalaiset tai edes puolueen siivellä hengailevat kansallissosialistiset eduskunta-avustajat eivät ole syy vaan seuraus.

Pääsyyllinen yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole perussuomalaiset vaan kokoomus ja oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka (jota myös vihreät ovat toteuttaneet).

Tästä syystä en jaksa iloita siitä, että perussuomalaiset saivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa, jossa äänioikeutettuja oli lähes 30 000, yhteensä hurjat 80 ääntä. On nimittäin ongelma, että perussuomalaisilla on valtakunnallisissa vaaleissa lähes 20% kannatus, mutta opiskelevan nuorison keskuudessa muutama promille. Se kertoo siitä, että suomalainen yhteiskunta on pahasti kahtia jakautunut, josta jokaisen vasemmistolaisen olisi oltava huolissaan.

Toisaalta perussuomalaisten heikko menestys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa johtui siitä, että listalle olleet kolme ehdokasta olivat kukin semi-natseja, Suomen sisun ry:n jäseniä, ja perussuomalaisten enemmistöläiset tietävät ottaa etäisyyttä heihin kuin ruttoon.

Hannula esittää kaksi syytä antikommunismille. (1) Kolmannen aallon oikeistoradikalismi perustuu antikommunismille, koska Frankfurtin koulukuntalaiset olivat yhdistäneet Freudia ja Marxia esittäen autoritaarisen persoonallisuuden (mikä siis mahdollisti natsismin nousun 1930-luvulla) polveutuvan porvarillisista patoumista. (2) Etelä-Afrikan ANC:n juuret ovat kommunismissa ja Hannulan mukaan 1990-luvun lopulla oikeistoradikaaleissa piireissä tulkittiin Afrikan ongelmien juontuneen apartheidin loppumisesta ja Nelson Mandelan noususta valtaan.

Hannulan perusteista kumpikaan ei oikein vakuuta ilman, että kolmannen aallon oikeistoradikaaleja täytyisi pitää vainoharhaisina salaliittoteoreetikkoina. (1) En jaksa uskoa, että parin Saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisen sosiologin analyysit olisivat niin katkeroittaneet joitain suomalaisia “sotakirjallisuuden harrastajia”, että he olisivat päättäneet alkaa maahanmuuttokriitikoiksi (sikäli kun he olivat edes kuulleet Herbert Marcusesta, Theodor W. Adornista tai Max Horkheimerista). (2) En myöskään usko, että antikommunismi selittäisi joidenkin sankareiden antipatioita ANC:tä kohtaan. Jos näin olisi, eikö maahanmuuttokriitikoiden pääasiallinen vihan kohde pitäisi olla Kiinan kansantasavalta? Se ei ole ainoastaan kommunistinen valtio, vaan siitä on tulossa seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa aikuisten oikeasti todellinen supervalta kyeten vaikuttamaan jokaisen maapallon asukkaan asioihin halusivat nämä tai eivät jättäen teoriat Eurabiasta varjoonsa.

Leino taasen antaa ymmärtää nykyisen maahanmuuttopolitiikasta olevan päättämässä taistolaiset tai jotain sinne päin. Tietenkin voi väittää, että Kokoomus on oikeasti vasemmistolainen puolue, mutta politiikan tutkijan yhtälössä on tullut jokin virhe, jos ilmiötä ei kykene ymmärtämään ilman hulluuden käsitettä tai ajattelemalla, että väitteen esittäjän täytyy olla vainoharhainen.

Voi myös olla, että Leino ei oikeasti ole huomannut minkälainen hegemonia Kokoomuksella on tällä hetkellä. Suomessa on kokoomuslainen pääministeri samoin kuin useimmat ministeriöiden johtavat virkamiehet ovat kokoomuslaisia. Puolustusvoimien ylimpien upseerien keskuudessa, suojelupoliisissa, korkeimmassa oikeudessa, suurimpien sanomalehtien päätoimittajina ja omistajissa sekä suuryritysten johtokunnissa on niin ikään Kokoomuksella vahva kannatus. Kaiken lisäksi kyseinen puolue on myös galluppien mukaan tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Kuvitteleeko Leino tosissaan, että sitten joku Takahikiän yliopiston naistutkimuksen lehtori päättää Suomen maahanmuuttopolitiikasta?

Politiikan tutkijalle on itsestäänselvyys, että nimenomaan Neuvostoliiton hajoaminen ja vasemmiston heikentyminen 1990-luvun alussa mahdollisti globalisaation: pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ennen kaikkea ihmisten vapaan liikkuvuuden. Ei suinkaan suunnitelma- tai sekataloutta kannattanut vasemmisto vaan globaalia kapitalismia ja Euroopan yhdentymistä tukenut poliittinen oikeisto on heikentänyt kansallisvaltioiden asemaa. Niin ikään Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa islamilaisten puolueiden nousu mahdollistui vasta sen jälkeen kun sosialistipuolueet eivät enää saaneet tukea Neuvostoliitolta. Ajatus yksilöstä yhteisöä tai valtiota tärkeämpänä ja ruumiillisten erojen kieltäminen tulee niin ikään klassisesta liberalismista, mikä on yleensä ymmärretty oikeistolaiseksi ideologiaksi.

Koska en ole tyytyväinen selitysmalleihin, miksi kolmannen aallon oikeistoradikalismin juuret olisivat antikommunismissa, on ilmiötä pyrittävä ymmärtämään jotenkin toisella tavalla. Yksi vaihtoehto on, että kyse olisi enemmänkin joidenkin piirien moraalisesta paniikista, joka liittyy naisemansipaatioon. Antikommunismi on lähinnä eufemismi antifeminismille? Tässä mielessä kolmannen aallon oikeistoradikalismi on lähempänä ääri-islamilaisuutta kuin kumpikaan osapuoli haluaisi tunnustaa. Niillä kummallakin on yhteinen vihollinen ja visio siitä, miten maailman tulisi maata.

Mielestäni Ahviolla on varsin hauskoja vaikkakaan ei mitenkään originelleja näkemyksiä siihen, kuinka maailma makaa. Hän toistaa Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston teesejä – samalla tavoin kuin joku Jussi Halla-aho lainaa väittämänsä ulkomaalaisten antijihadistien blogeista – pyrkien rakentamaan suurta kertomusta kuulijoilleen tai lukijoilleen, kuinka jokaisen kristityn pitää olla poliittisesti valveutunut eli ajateltava kuin Leo Meller ja ystävät – tai ainakin sinne päin.

Kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion viime eduskuntavaaleissa ja helluntailaisuus on käsittääkseni ajautunut pienoiseen sisäiseen skismaan liikkeen rekisteröidyttyä uskonnolliseksi yhteisöksi tai kirkoksi. Herätyskristillisyydeltä on myös puuttunut “hyvä vihollinen” Neuvostoliiton romahdettua. Radio-ohjelmasta sai käsityksen, että pamfletissa Ahvio pyrkii lämmittelemään perussuomalaisten vaalivoitolla herätyskristillisiä piirteitä: antamaan lupauksen muutoksen mahdollisuudesta nähden perussuomalaiset “Suomen teekutsuliikkeenä” ja sosiaalidemokraatit yhteiskunnan vihollisena numero yksi kuin Anders Behring Breivik konsanaan.

Ahvio varmasti tietää, mutta tarkoituksella unohtaa, että perussuomalaiset ovat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin oikealla talous- ja sosiaalipoliittisesti. He kannattavat autoritaarista sosiaalivaltiota. Tämän osoittaa viime viikolla julkistettu perussuomalaisten varjobudjetti, joka oli, ei ainoastaan sosiaalidemokraattinen, vaan suorastaan kansandemokraattinen – lukuun ottamatta kristillisille piireille tärkeiden kehitysapumäärärahojen leikkausehdotusta.

Radio-ohjelmasta jäikin hyvin paradoksaalinen kuva. Ahvion mielestä Suomi on ollut joskus kristillinen kansakunta (kristillisestä kansakunnasta puhuminen itsessään on jo amerikkalaista poliittista jargonia), mutta ei ole sitä enää. Samaan hengenvetoon hän väittää, että kristinusko on Suomessa ymmärretty liian pietistisesti, millä hän nähtävästi haluaa antaa ymmärtää, että politiikka ja uskonto ovat väärällä tavalla erotettu toisistaan sementoimalla luterilaisen kirkon valta-asema. Toisin sanoen, kyseenalaistamalla Suomen evankelisluterilaisen valtiokeskeisen teologian hän haluaisi pelastaa Suomen kristillisenä kansakuntana.

Ahvion sisällöllisiä väittämiä mielenkiintoisempia onkin se, että hän ei lainkaan pyri itsetietoisuuteen, ottamaan etäisyyttä näkemyksistään.

Väitän, että Ahvio ja hänen edustama yhdysvaltalaisperäinen herätyskristillisyys hiljattain keksittyine Raamatun tulkintoineen ja painotuksineen sekä sotkeutumisineen maalliseen regimenttiin, on hyvin postmoderni ilmiö. Ahvio edustaa sitä, mitä hän on vastustavinaan. Liberaalia hallintamentaliteettia seuraten hän haluaa heikentää kansallisvaltiota sekä niitä kurinpidollisia valtiokeskeisiä instituutiota, jotka ovat tuottaneet suomalaista yhtenäiskulttuuria, mies- ja naiskansalaisuuden normia. Tällaisia instituutiota ovat olleet mm. sosiaalipolitiikka sekä luterilainen kansankirkko verotusoikeuksineen. Tilalle Ahvio näyttäisi tarjoavan pirstaleisia pienyhteisöjä, epämääräisiä herätysliikkeitä ja lopunajan odotusta.

Olen tällä viikolla väitöskirjatyöhöni liittyen lukenut Stephen M. Whiteheadin teosta Men and Masculinities, jossa mm. käydään läpi erottelua julkisen ja yksityisen välillä mieheydelle. Feministisessä politiikan teoriassa on esitetty, että julkinen on määräytynyt maskuliiniseksi ja yksityinen feminiiniseksi. Tämän on ollut niin peruskauraa, etten itse ole juuri sitä aikaisemmin miettinyt.

Ja näin varmasti oli teolliseen tuotantoon perustuneessa modernissa yhteiskunnassa. Mutta jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa postmodernissa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta on tullut poliittista. Tässäkään havainnossa ei sinänsä ole mitään uutta. Esimerkiksi Erkka Railo väitteli politiikan henkilökohtaistumisesta alkuvuodesta. Eilisessä Pressiklubissa vieraana ollut Anu Kantola on toimittanut teoksen Hetken hallitsijat, joka niin ikään pyörittelee käsittääkseni samaa tematiikkaa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta on kirjoitettu teoksia siitä, kuinka hohto on mennyt herrana olemisesta jne.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että allekirjoittaneella olisi mahdollisuus luoda vielä yksi näkökulma suomalaiseen keskusteluun yhdistämällä julkisuuden ja yksityisen välisen eron kyseenalaistuminen kartesiolaisen subjektikäsityksen ja hegeliläisen identiteettipolitiikan purkautumiseen. Whitehead antaa ymmärtää maskuliinisuuden kriisin aiheutuneen siitä, että mies ei kykene enää rakentamaan identiteettiä julkisuudessa eräänlaisena sankaripoliitikkona ja yksityisessä miestä ei ole olemassa.

Talvitien kirjoittama teos Vanhasesta kuvaa nimenomaan tätä problematiikkaa?

Toisaalta on poliitikkomiehiä, jotka kykenevät Vanhasta parempaan julkisuudenhallintaan: performoimaan modernin teollisen yhteiskunnan sankaripoliitikkoa, tai sitten esittämällä uskottavasti postmodernia miestä, joka kykenee rakentamaan identiteettiään ilman, että vaikuttaa turistilta omassa yksityiselämässään. (Kuuntelin juuri Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori Soili Veijolan haastattelua radiosta. Hän on kuulemma sanonut, että miehet ovat perhe-elämässä turisteja tai jotain sinne päin.)

Ihmisen poika on yli 600 sivuinen tiiliskivi. Se jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan: lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäymiseen, täysi-ikäisyyden odysseijaan ja loppuhuipentumaan. Näistä keskimmäinen osa on teoksen heikoin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäyminen on sukupolvikokemuksena mielenkiintoisin. Loppuhuipentuma olisi voinut olla filosofisesti tai teologisesti kutkuttava, jos se olisi kirjoitettu vielä pari kertaa uudelleen, vältetty pateettisuutta.

Koko teosta vaivaa hiomattomuus, aivan kuin Ihmisen pojan julkaisulla olisi ollut kiire. En syytä tästä niinkään kirjailijaa kuin ihmettelen kustannustoimittajan huolimattomuutta. Kirja olisi pitänyt vähintään kerran kirjoittaa vielä uudelleen: se sisältää epäloogisuuksia ja yllä esittämäni “tyylinvaihdokset” hyppivät silmille. Tarkkaavainen lukija huomaa, että osia siitä on kirjoitettua eri aikaan, eikä olla enää muistettu mitä aikaisemmin on jo käsitelty tai oltu käsittelemättä. Esimerkiksi päähenkilön isä oli jo ajat sitten myynyt firmansa ja silti hän myöhemmin valittaa päähenkilölle, kun tämä ei opiskele kauppatieteitä, jotta firma saisi jatkajan.

Teoksessa on runsaasti uskonnollista pohdiskelua, mutta silti siitä puuttuu syvempi metafyysinen taso. Tätä puutetta ei olisi korjannut se, että kustannustoimittaja olisi lähettänyt kirjailijalle vielä kertaalleen tekstin hiottavaksi. Sen luominen olisi vaatinut ainakin parin vuoden lisätyön. Niin ikään, jos Ihmisen pojasta olisi oikeasti halunnut mestariteoksen ja kehittää siitä todellisen sukupolvikuvauksen, tyyliin 2000-luvun Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan, olisi sivuhenkilöjä pitänyt syventää, kirjoittaa heistä omat pienoisromaaninsa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta luin innolla teoksen ensimmäiset 300 sivua ja loput menivät omalla painollaan. Niin paljon teoksessa oli yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni. Myös allekirjoittanut oli käynyt pyhäkoulut ja poikakerhot, aloittanut roolipeliharrastuksen ala-asteikäisenä isompien poikien opastuksella, erehtynyt lukemaan Taru sormusten herrasta liian nuorena ja pelannut Commodore 64:lla (mistä kirjassa on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka teoksen takakannessa asia mainitaan erityisesti) sekä seikkaillut Varkaiden kaupungissa (vaikka Velhovuoren aarre oli varsinainen suosikkini). Yläasteikäisenä olin niin ikään katsonut televisiosta Star Trek TNG:tä ja ollut pettynyt kun sen näyttäminen lopetettiin ja ennen internetaikakautta harrastanut purkkeja. Jeesukseksi en koskaan ole itseäni kuvitellut, mutta velhoilusta tai paremminkin kuninkaan neuvonantajana olemisesta gandalfmaisesti olin kiinnostunut ja se varmaan oli yksi vaikuttimista, miksi myöhemmin hain opiskelemaan yliopistoon valtio-oppia.

Sen sijaan roolipeliharrastukseni ei koskaan jalostunut larppaamiseksi (vaikka muistan lukeneeni innostuneesti roolipelilehti Magusesta kuinka Suomessa oli järjestetty ensimmäiset liveroolipelit eli larpit) ja goottikulttuuri ahdistuneine nuorine aikuisineen on allekirjoittaneelle vieras maailma.

Ymmärrän, että Ihmisen poika ei pyri olemaan historiallinen romaani ja Pohjolan kuvatessa Turun tautia, kunnallis- ja kirkkopolitiikassa vaikuttavat henkilöt ovat fiktiivisiä. Mutta myös roolipeliharrastuksen kuvauksessa hän on ottanut kirjailijanvapauksia. Esimerkiksi Keski-Maa roolipeli suomennettiin vasta vuonna 1990, vaikka Pohjola antaa ymmärtää tuolloin eletyn vielä 1980-lukua. Mainittakoon, että samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö, muistan myös itse käyneeni keskustelun, että pitäisikö Keski-Maa roolipelistä käyttää lyhennettä Kerp vai tyylikkäämmin Merp viitaten sen alkuperäiseen nimeen: Middle-Earth Roleplaygin. Samoin Star Trek TNG:tä aloitettiin näyttämään Suomen televisiosta vasta pari vuotta tämän jälkeen.

Ei Ihmisen poika kuitenkaan huono romaani ole. Sen lisäksi, että luen kaunokirjallisuutta varsin vähän, en pidä syntinä lopettaa teoksen lukemista, jos se ei jaksa miellyttää allekirjoittanutta. Ihmisen pojan kaikkine puutteineenkin jaksoin ahmia loppuun asti.

PS. Kirja sisältää paljon Turun murretta. Se on luettuna lähes yhtä ärsyttävää kuin kuunneltuna.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia “feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.