Voiton suhdeluvun laskutendenssistä performatiivisuuteen ja queer-teoriaan

Perjantaina olin yliopistolla seminaarissa, jossa kuultiin alustuksia siitä, miten Karl Marx on ”kostanut” nykyisellä talouskriisillä sen, että hänen poliittisen taloustieteen kritiikki on viime vuosina ollut marginaalisessa asemassa. Seminaarin järjestäminen oli kuitenkin jo osoitus siitä, että kiinnostus Marxiin on lisääntymässä. Yliopistolta löytyy jälleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien lisäksi kansantaloustieteilijöitä, jotka ottavat Marxin talousteoriat tosissaan kehittäen kapitalismikritiikkiä.

Odotan innolla 3-4.11. pidettäviä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja (vaikka allekirjoittaneella ei ole äänioikeutta koska jatko-opiskelijana en enää maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua). Vasemmistolla on mielestäni realistinen mahdollisuus nousta ohi Vihreiden ylioppilaskunnan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Tähän on syynä yliopistolakiuudistuksessa Vihreiden epälojaalin toiminnan lisäksi materialismin uusi tuleminen; moralismiin, immateriaalisuuden ja kaiken maailman hippeilyyn kyllästyminen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja valittiin sloganin “materialismia, ei moralismia” siivittämänä. Nyt tämä ajatuksen eri variaatioita näkyy edarivaaliehdokkaiden vaalilauseissa tyyliin: “Olen luokkatietoinen, ja tytötkin sen huomaa”.

Kuunnellessani alustusta voiton suhdeluvun laskutendenssistä aloin pyöritellä myös ajatusta väitöskirjani päähenkilön, Judith Butlerin, marxilaisesta luennasta. Niin ikään ensi lokakuussa Suomen Turussa järjestettävien Naistutkimuspäivien teemana on materialismin mahdollisuudet / Materialitetens möjligheter. Epäilen silti, että tämän uuden yliopistoliikkeen heijastumat eivät vielä näy naistutkimuksessa vaikka edistyksellisestä oppi- ja tutkimusalasta onkin kyse.

Samalla tavoin kuin Baruch Spinozan avulla hegeliläistä idealismia on mahdollista tulkita materialistisesti sortumatta oikeistohegeliläisittäin abstraktioihin ja universalismiin, voisi Marxin avulla sitoa butlerilaisen performatiivisuuden kansantaloudellisiin realiteetteihin. Tätä kysymyksenasettelua voisi sitten kuljettaa useihin eri suuntiin. Yksi vaihtoehto voisi olla kulttuurin femininisoitumisen ja sukupuolieron uudelleenneuvottelun näkeminen osana kapitalismia mukaan luettuna viime päiväkirjamerkinnässäni esille ottamani huomio siitä, kuinka eri seksuaali-identiteeteillä leikittelystä on tullut osa kapitalistista kulutuskulttuuria. Olisi kiehtovaa jos tällaiset havainnot eivät jäisi immateriaalisen “kulttuurin” analyysin tasolle, vaan ne kyettäisiin konkretisoimaan esimerkiksi osana Marxin lisäarvoteorian uudelleentulkintaa.

Toinen vaihtoehto olisi lukea marxilaisesta näkökulmasta Butlerin tulkintaa G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta osana hänen subjektiteoriaa. Hegeliläinen sankari saavuttaakseen itsetietoisuuden matkalla kohti absoluuttia joutuu selvittämään kolme haastetta. Ensinnäkin tietoisuus on eristäytynyt ulkomaailmasta, luonnosta ja materiaalisesta todellisuutta. Toiseksi tietoisuus on eristynyt toisista tietoisuuksista; tietoisuuden on pystyttävä tunnustamaan itsensä toisessa ja kohottava oman rajoittuneen yksilöolemisensa yläpuolelle. Kolmanneksi tietoisuus on eristynyt itsestään. Herran ja rengin dialektiikan viimeisessä vaiheessa työn kautta ulkonainen maailma alkaa jäsentyä inhimilliseksi ympäristöksi heijastaen ihmiselle takaisin hänen olemustaan. Tunnustus saadaan ruumiin ja työn kautta. Tämä mielestäni ei avaa ainoastaan Butlerin subjektikäsitystä marxilaiselle työn teorialle, vaan mahdollistaa sen yhdistämisen queer-teoriaan ja sukupuolen performatiivisuuteen. Onhan herran ja rengin sadomasokistinen suhde aika queer ja performatiivisuus tekemistä; olemuksen esittämistä työn kautta.

En itse aio näitä kysymyksiä väitöskirjassani varsinaisesti käsitellä, mutta jos joku haluaa näitä heittoja problematisoida, niin tervehdin sitä ilolla.

 

Konservatiivisesta kulttuurikritiikistä

Rakas päiväkirja, professori Timo Vihavaisen kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa herätti keskustelua ja erityisesti hänen kommenteilleen maahanmuutosta on nyökytelty tietyissä piireissä. Minusta on valitettavaa jos Vihavaisen kirjoitus, joka perustuu hänen hiljattain julkaisemaan teokseen Länsimaiden tuho, nähdään vain ja ainoastaan kommenttina niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Vihavaisen sanoma kun oli päinvastainen: maahanmuutto on yksi kysymys muiden joukossa ilmiössä, jota hän kutsuu länsimaisen kulttuurin rappioksi.

Vihavainen näyttää olevan yksi niistä, joille Neuvostoliiton romahtaminen oli pettymys. Siitä ei seurannutkaan ”voittajille” palkinnoksi kodin, uskonnon ja isänmaan uusylevöittäminen, vaan länsimaisen elämänmuodon lopullinen rappeutuminen kulutuskulttuurina. Räminärokkia soittavan HIM-yhtyeen menestystä pidetään nykyään ”suomalaiselle kulttuurille” vähintään yhtä merkittävänä asiana kuin säveltäjä Kaija Saariahon samaa Michael Ludwig Nemmers -palkintoa; korkea- ja populaarikulttuuria ei voi erottaa toisistaan; mikään ei ole enää pyhää. Jos joku uskaltaa sanoa tämän ääneen, kuten keskustalainen valtiosihteeri Risto Volanen teki arvostellessaan Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta nihilistiseksi (huomauttaen, että Ranskassa Antonin Artaud teki saman teatterille jo kolmekymmentä vuotta sitten), joutui hän kulttuurisivuilla lähinnä naurunalaiseksi.

Itseäni ihmetyttää, että Vihavaisen näkemyksiä on kommentoitu kuin ne olisivat jotenkin uusia. Suomalaisuuden liiton julkaisema Kanava lehti on täynnä vastaavanalaisia kirjoituksia – Vihavaisen teos länsimaisen kulttuurin perikadosta perustuu hänen Kanavassa julkaisuun kolumneihin.

Niin ikään Yhdysvaltalaisessa keskustelussa samat teemat, mistä Vihavainen puhuu, ovat toistuneet Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmajärjestys alkaen. Itse asiassa diskurssi länsimaisen kulttuurin rappeutumisesta voidaan löytää jo niin sanottujen uuskonservatiivien oppi-isältä, Leo Straussilta, hänen pyrkiessään pelastaa eurooppalainen kulttuuri Nietzschen kuvaamalta tuholta palaamalla antiikin kreikkalaiseen tapaan ymmärtää politiikka ja juutalaiskristillisiin arvoihin, uusyhteisöllisyyteen ja -moralismiin. Siinä Vihavainen saattaa olla oikeassa, että suomalaisessa valtamediassa tällainen keskustelu on jäänyt marginaaliseksi. Mutta se johtunee siitä, että suomalaiselle älymystölle aihe on marginaalinen ja heille on omat fooruminsa. Ne jotka ovat halunneet keskustella siitä, ovat voineet tehdä sen vaikkapa Kanavan sivuilla tai jossain muissa julkaisussa.

Vihavaisen tekstin onkin näemmä suunnattu ennen kaikkea herättämään oikeistoälymystöä liberalismin unesta. Kyseessä on siis köydenveto konservatismin ja liberalismin välillä ja puoluepoliittisesti keskiössä on Kokoomus Suomen suurimpana puolueena. Vihavaisen kannalta ongelmallista on vain se, että Eurovaaleissa Kokoomuksen konservatiivisimmat ehdokkaat, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen, enemmänkin karkottivat äänestäjiä Vihreisiin ja RKP:hen kuin toivat niitä lisää Kokoomukselle. Viime kädessä Vihavaisen ongelmana ei näytäkään olevan se, että asioista ei keskusteltaisi, vaan niistä keskustellaan ”väärällä tavalla”. Tilanne on analoginen niin sanotun Nato-keskustelun kanssa: eräiden ihmisten mielestä Nato on suomalaisille tabu koska enemmistö kansalaisista ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.

Mitä Vihavaisen kirjoituksen sisältöön tulee, minun on hyvin vaikea tarttua siihen koska käsitteellistän maailmaa niin eri tavoin kuin hän. Ainoa tapa, jolla kykenen jotenkin ymmärtämään sitä, mitä Vihavainen yrittää sanoa, on tulkita häntä hegeliläisenä idealistina, eli oikeistohegeliläisenä, jolle kulttuurin ja kansankunnan kaltainen abstraktio ei ole kirosana. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Hegel kun ymmärsi yhteiskunnan totaliteetiksi, jossa yhteiskuntien osien väliset erot ja ristiriidat ovat näennäisiä. Niiden kehitys ilmaisee yhden ja saman totaliteetin historiaa ja kehityskulkua. Näin yhteiskunnan ja kulttuurin kaltaiset käsitteet eivät jää ainoastaan suljetuiksi systeemeiksi, vaan ovat abstrakteja käsitteitä ilman konkreettista sisältöä. Ilman tällaista ennakko-oletusta, ei hän voisi puhua yhdestä suomalaisesta kulttuurista, islamista pohjimmiltaan aggressiivisena uskonnosta jne.

Kokonaan oma haasteensa Vihavaisen konservatiiviselle kulttuurikritiikille – ja miksi ei myös vaikkapa Kokoomukselle – on se, mitä Karl Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa porvarillisen elämänmuodon kumouksellisuudesta; sosialistien tai kommunistien ei ole tarvinnut häpäistä porvariston pyhinä pitämiä asioita koska porvaristo on tehnyt sen aivan itse.

Porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta. […] Porvaristo repi perhesuhteelta sen liikuttavan sentimentaalisen hunnun ja pelkisti sen puhtaaksi rahasuhteeksi. […] Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (Marx 1998, 39-40.)

Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se poisti teollisuudelta kansallisen pohjan. [...] (Ibid.)

Mutta palataan näihin kysymyksiin ja Vihavaisen sinänsä ihan virkistävään puheenvuoroon kun joku päivä olen saanut luettuna Länsimaiden tuhon.

 

Kaksi keskustapuoluetta…

Rakas päiväkirja, jos vielä kirjoittaisin suomalaisesta korruptiosta, eli siitä mitä viimeisen viikon aikana olen miettinyt tästä niin sanotusta vaalirahakohusta.

Ensinnäkin, olen joka aamu tällä viikolla herännyt miettien onko keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen ymmärtänyt jo erota. Ei ole vielä. Hän on kuin Suomen Silvio Berlusconi sillä erotuksella, että Berlusconi kykeni 1990-luvulla uudistamaan koko Iltalian poliittisen järjestelmän ja viemään puolueensa voitosta voittoon. Sen sijaan Suomessa Vanhanen on hävinnyt jokaisen vaalin jossa hän on ollut Keskustan puheenjohtajana eikä Suomen poliittinen järjestelmäkään ole uudistunut, päinvastoin. Olisi keskustalaisten etu jos Vanhanen ymmärtäisi siirtyä rivikansanedustajaksi pääministerin ja puoluejohtajan paikalta.

Berlusconia ei ole saatu narautettua mistään, vaikka kaikki tietävät hänen syyllistyneen korruptioon. Italialaisten mielestä se vain ei ole raskauttavaa koska muutkin poliitikot tekevät niin; se on niin sanotusti maan tapa. Berlusconi on vain joutunut suurennuslasin alle koska tuomarit ovat kommunisteja eivätkä ymmärrä Berlusconin kaltaista isänmaallista miestä. Suomessa keskustelaisten mielestä Matti Vanhanen on joutunut etelän median vainon kohteeksi. Etelän medialla tarkoitetaan tietenkin Yleisradiota ja Helsingin sanomia, joita moni keskustalainen pitää, jos ei kommunistien, niin ainakin sosialistien hallussa olevina propagandakoneistoina.

Sillä, että keskustalainen pääministeri on itse jäänyt aikaisemmin valehtelemisesta kiinni väitettyään tavanneen Susan Kurosen Vantaan Ikean parkkipaikalla, ei näytä olevan merkitystä keskustalaisille, vaikka jo tuolloin luottamus Vanhaseen mureni monella politiikkaa seuraavalla. Niin ikään on kysyttävät, kumpi on pahempi huippupoliitikolle, muistamattomuus vai tietoinen valehtelu? Tarkoita näitä Vanhasen unohtamia tapaamisia helluntailaisten talousrikollisten kanssa. Näiden, jotka halusivat tukea – ja tukivatkin – isänmaallisia piirejä kehittääkseen bisneksiensä ”yhteiskuntasuhteita”. Muille kuin keskustelaisille tämä kaikki riittää selittämään sen, ilman mitään etelän median salajuonta, miksi Vanhasen talonrakennusprojekti on nyt noussut erityistarkasteluun.

Alkuviikon hauskin juttu oli Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli vaatimus siitä, että Yleisradion Mikael Jungerin on vedettävä moraalisia johtopäätöksiä, jos tiedot keskustalaisen pääministerin lautakaupoista eivät osoittaudu oikeiksi. On muistettava, että koko keskustelu poliittisesta korruptiosta alkoi kun Kalli julisti rikkovansa säätämänsä lakia koska siitä ei rangaista. Toisaalta ymmärrän laumasieluisia keskustalaisia, jotka haluavat, että heidän omat poliitikot viilaavat heitä linssiin. Se luonee turvallisen olotilan, antaa tunteen jatkuvuudesta ja elämän mielekkyydestä. Uskonnoilla ja uskonnollisuudella lienee samanlainen funktio ihmisten elämässä. Tai ehkä keskustalaiset ajattelevat, että heidän omat poliitikot osaavat sitten valehdella naama peruslukemilla tiukanpaikan tullen, esimerkiksi kun Neuvostoliitto ja marsilaiset hyökkää Suomeen, kun he nyt kykenevät samaan omille äänestäjilleen?

Toinen asia mitä olen miettinyt on se, kuinka vihreät aina onnistuvat omia kannattajiaan niin ikään viilaamaan linssiin ilman, että se olisi ongelma puolueen omille kannattajilleen. Helsingin Sanomat tiesi kertoa kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon olevan Facebookissa ryhmässä, joka vaatii Suomeen uusia eduskuntavaaleja, mutta haastattelussa hän ilmoitti muiden Vihreiden rinnalla tukevansa hallitusta luottamusäänestyksessä. Vastaavassa tilanteessa Vasemmistoliitossa otettaisiin esille 1970-luvun enemmistön ja vähemmistön vastakkainasettelu (vaikka kyseinen edustaja ei olisi edes elänyt kyseisellä vuosikymmenellä) ja hänen eroa puolueesta ja eduskuntaryhmästä vaadittaisiin suureen ääneen. Tätä niin sanottua vuoropuhelua käytäisiin julkisuussa ilman, että asiasta olisi saman pöydän ääressä koskaan keskusteltu, ja siihen vedettäisiin koko puolue mukaan ja kaunaa kannettaisiin loppuelämä. Sen sijaan Vihreille yhtäaikainen oleminen hallituksessa ja oppositiossa ei näytä olevan ongelma. Se ei hajota puoluetta eikä edes aiheuta marginaalisia mielipidekirjoituksia Vihreän Langan sivuilla lukuun ottamatta enemmän keskustelua.

Ei voi kuin olla kateellinen Matti Vanhaselle, Timo Kallille ja Outi Alanko-Kahiluodolle. Taitavia poliitikkoja kertakaikkiaan…

 

Maskuliinisen politiikan konjunktuuri

Rakas päiväkirja, perjantaiyönä onnistuin bongaamaan Jupiterin neljästä kuusta – Europa, Io, Kallisto, Ganymedes – kolme. Minulla on huono näkö. Myös Andromedan galaksi ja Seulaset löytyivät helposti ja näyttivät upeilta tähtikiikareilla katsottuna. Vaikka hankin kyseinen kiikarin jalustoineen jo kaksi vuotta sitten, vasta nyt pääsein ensimmäistä kertaa katselemaan niillä kaukana kaupungin valoista. Lauantaina suunnittelin etsiväni mm. Mizarin kaksoistähtijärjestelmän ja Merakista etelään löytyvän M 108 galaksin, mutta pilvien ilmaantuminen puolenyön aikoihin esti Otavan tähdistön alueen syväntaivaankohteiden etsimisen. Täytyisi tehdä lista Charles Messierin luetteloimista kohteista, joita on mahdollista löytää 70 x 15 -kiikareillani. Olin siis viikonloppuna maaseudulla Teiskossa Toninveräjällä leireilemässä. Mainittakoon anekdoottina, että matkalla tutustuin myös Kämmenniemen ainoaan krouviin, Kessan baariin, yhden ison lonkeron verran.

Ennen Teiskon leiriä sain valmiiksi ensimmäisen version hegemonista maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestemässä käsittelvästä paperista. Työotsikoksi sille tuli “Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa”. Sen kirjoittamiseen meni viikko kauemmin kuin kuvittelin. En tyytynytkään vain esittelemään kriittisen miestutkimuksen keskeistä käsitteistöä politiikan tutkijoille ja näennäisesti problematisoimaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa käyttäen Stubbin miehekkäitä esiintymisiä iltapäivälehdissä heuristisena esimerkkinä, vaan esitän paperissa ensinnäkin teesin maskuliinisuuden politiikan muutoksesta siirtyessämme kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan sekä toiseksi “yleisen teorian” suomalaisen politiikan maskuliinisesta konjunktuurista. Viimeksi mainittu siis tietyillä varauksilla.

Joka tapauksessa, maskuliinisuuden poliittista konjunktuuria voi erinomaisesti esittää machiavelliläsittäin. Ei vähiten siksi, että kriittinen miestutkimus on niin paljon velkaa Antonio Gramscin hegemonian käsitteelle ja Gramsci sai taas vaikutteita hegemonian käsitteeseen itse Niccolò Machiavellilta. Machiavellia voi pitää siten, ei ainoastaan ensimmäisenä modernina politiikan teoreetikkona, vaan myös kriittisen miestutkimuksen politiikan teoreetikkona. Kriittisen nimenomaan siksi, että Machiavelli ei kirjoittanut ruhtinaille, vaan kansalle vapauttaakseen sen paljastamalla kuinka ruhtinaat vedättävät kansaa – tai siis miehiä. Maskuliinisuuden politiikan konjunktuuria voi siis kuvata kuviolla, jossa ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa homososiaalisen liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita vastaan. Kuvioon voisi lisätä vielä äänestämättömät eli vulgaarin (ital. vulgo), joista ruhtinas pyrkii miehekkäästi luomaan oman kannattajakuntansa toisia miehiä vastaan molaarisella ajattelulla, eli korostamalla sitä, mikä on yhteistä (todellista tai kuviteltua) hänen ja äänestäjien välillä.

Tärkeä huomio paperissa on myös se, että Urho Kaleva Kekkonen on kuollut. Kukaan miespoliitikko ei ole kyennyt luomaan vastaavaa Suomessa hegemonista maskuliinisuutta vaikka moni on yrittänyt. Hegemonia on kaksisuuntainen prosessi: se ei ole vain valmis rakenne, jossa taitava poliitikko ottaa tietyn diskursiivisen aseman ja ruumiillisen subjektiposition hankkiakseen kannatusta, vaan poliitikko myös itse rakentaa tietynlaista mieskuvaa, luo hegemonista maskuliinisuutta, samalla tavoin kuin esimerkiksi elokuva- tai urheilutähdet. Onhan taitava poliitikko, jos mikä, (post)moderneissa yhteiskunnissa todellinen mediahahmo. Toisaalta hegemoninen maskuliinisuus ei ole sama kuriyhteiskunnassa kuin kontrolliyhteiskunnassa johon olemme siirtymässä. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka Kanerva pyrki pätemään samoilla elämänalueilla kuin Kekkonen: urheilujohtajana, valtiomiehenä ja naismaailmassa. Hän kuitenkin epäonnistui esittämään oikeanlaista maskuliinisuutta koska ei ymmärtänyt yhteiskunnan muuttuneen sitten 1970-luvun.

Siinä missä Kanerva oli urheilujohtaja, ja pyrki olemaan valtiomies, Stubb alistaa itsensä takaisin urheilijan asemaan seuratakseni urheilusosiologi Arto Tiihosen hierarkiaa: poika, urheilija, sankari, mies. Stubbin uhkarohkeus saattaa onnistua: tuodessaan ruumiillisuuttaan esille, se johtaa enemmänkin falloksen hallinnan itsekorostukseen kuin siihen, että Stubbin ruumis erotisoituisi. Myönnän, että en ole itsekään varma miten asiaan pitäisi suhtautua. Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen siitä, että olen saanut Johanna Tukiaisen ja Matti Nykäsen otettua mukaan paperin henkilögalleriaan uskottavasti: tuksuun viittaan tietenkin Kanervan eron yhteydessä ja Nykäseen sankarina, josta ei koskaan tullut miestä. Sovin tänään alustavani parissa seminaarissa syyskuun lopulla ja sitä ennen ratkaisen nämä dilemmat ja kirjoitan vielä yhden version paperista jotta voin ennen lokakuuta lähettää sen arvioitavaksi.

 

Viininpunaiset housut

Rakas päiväkirja, olen ihmetellyt miksi nyt viikon loppuna on kohistu siitä, että Kokoomus on saanut vaalirahoitusta yrityksistä, joissa on valtionomistuksia enemmän tai vähemmän. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutisoitavaa, että Suomi on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja tällä on pitkät perinteet; kuten Kokoomuksen hallintojohtaja Jarmo Pekkala Ylen uutisille toteaa: ”Näinhän tämä yksityinen puoluerahoitus on aiemmin toiminut”. Seuraavaksi odotan, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen osoittaa poliittista selkärankaa ja kykyä eettiseen ajatteluun vastatessaan kysymykseen pitäisikö valtioyhtiöiden pidättäytyä vaalirahoituksesta, että hän odottaa Lauri Tarastin työryhmän selvitystä.

Vakuutuskonserni Sampon Kokoomukselle antamasta 75 000 euron puoluerahoituksesta päätti kuulemma yksinomaan sen silloinen pääjohtaja ja hallituksen jäsen Björn Wahlroos. Tein tässä vaatekaapin sisällöstä inventaariota tänään ja totesin sen tilan tyydyttäväksi. Kahta vaatekappaletta olen himoinnut ja niistä kummastakin tulee mieleen tuo entinen vähemmistökommunisti: Bossin klubitakkia ja viininpunaisia suoria housuja. Ne päällä olisi hieno kävellä pitkin Tampereen katuja, yliopiston käytäviä ja istua lautamiehenä käräjäoikeudessa. Edellä mainituista vaatekappaleista ensimmäisiä on Stockmannin myynnissä, mutta niiden hinta on useampi sata euroa. Jälkimmäisiin en ole törmännyt, Björn Wahlroos hankki kuulemma omat pinkit housunsa Ruotsista.

Vaateinventaarion ja suomalaisesta korruptiosta käydyn keskustelun lisäksi lauantaina ennätin osallistua jälleen lukupiiriin, jossa luetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Lukupiirin jälkeen saunoimme, uimme ja paistoimme makkaraa. Lukupiiri pidettiin poikkeuksellisesti Hervantajärven rannalla sijainneella mökillä. Olen vasta nyt kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vuosina yliopisto-opiskelijat ovat radikalisoituneet ainakin Tampereen yliopistossa. Siinä missä 2000-luvun alussa riitti “vasemmistolaiseksi” se, että oli hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan ja äänesti edes Vihreitä, niin nykyään tämä ei riitä. Esimerkiksi tämän päivän yhteiskuntatieteiden ja filosofian opiskelijat tekevät oikeasti eron Vihreisiin ja vasemmistopuolueisiin; pikkuporvarillisen edistyksellisyyteen ja analyyttiseen kapitalismikritiikkiin. He näyttävät jopa olevan tietoisia siitä, ketkä vanhemman sukupolven yliopisto-opettajat ja -tutkijat ovat kääntäneet takkinsa; kuinka monet aikaisemmin vasemmistolaiset 1980-luvulla hylkäsivät marxilaisen filosofian petyttyään tekemiinsä olkinukkeihin ja kääntyivät kohti postmodernia ajattelua (ja puoluepoliittisesti Vihreitä). Se, onko kyse yksittäistapauksesta vai jostain laajemmasta tendenssistä, nähdään syksyllä järjestettävien ylioppilaskunnan edustajiston vaalien yhteydessä.

Keskiviikkona osallistuin toiseen lukupiiriin: alustin miestutkimuksen lukupiiriläisille otsikolla “Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi”. Jo ennen tätä alustusta olin päättänyt työstää paperia, johon alustukseni perustui, eteen päin – itse asiassa halkaista sen kahtia: kirjoitan siitä teoreettisemman version uudelleen englanniksi ja lähetän sen arvioitavaksi Nordic Studies of Masculinities nimiseen julkaisuun. Sitten kirjoitan käytännöllisemmän artikkelikäsikirjoituksen, jonka taasen pyrin saamaan julkaistuksi Politiikkaan. Jälkimmäisessä olisi tarkoitus problematisoida sitä, kuinka hegemonisen maskuliinisuuden käsite toimii ymmärtäessä Suomen poliittista järjestelmää. Esimerkkinä käyttäisin ulkoministeri Alexander Stubbia. Hänestä kun on viimeisen vuoden aikana melkein enemmän julkaistu juttuja siitä, kuinka hän on osallistunut miehekkäästi triatloniin tai maratonille, kuin varsinaiseen hänen työtehtäväänsä liittyviä artikkeleita. Täytyy olla tarkka ettei puhu itseään pussiin: olen kritisoinut hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä ja nyt sitä soveltaessa pitää ottaa oma arvostelu huomioon. Toiseksi pitää tietää kysymyksenasettelun rajat: hajanaisesti iltapäivälehtien tai Suomen kuvalehden juttuja selaamalla ei voi esittää mitään “yleistä teoriaa” maskuliinisuuden ja Suomen poliittisen järjestelmän suhteesta. Mutta ehkä joitain alustavia huomioita kykenen tekemään esimerkiksi maskuliinisuuden, urheilun ja politiikan kolmiyhteydestä.

Olen odottanut, että joku hyödyntäisi kriittisen miestutkimuksen ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitteitä politiikan tutkimuksessa. Koska kukaan ei ole näin tehnyt täytynee allekirjoittaneen uhrautua. Mikko Lehtosen teos Pikkujättiläisiä vuodelta 1995 sisältää artikkelin Miesten mies: Ilkka Kanerva. Se on käsittääkseni ainoa tutkimus missä on hyödynnetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä problematisoidessa Suomen poliittista elämää. Eikä Lehtonenkaan ole politiikan tutkija vaan media- ja kulttuuritutkija. Hänen kysymyksenasettelu on siten hieman erilainen.

Uskon saavani edellä kuvatun artikkelikäsikirjoituksen ensimmäisen version jo ensi viikolla valmiiksi. Sen jälkeen alan kääntämään mainitsemaani teoreettisempaa artikkelikäsikirjoitusta englanniksi. Loppukuusta käynnistyy myös syksyinen apurahojen hakukausi: ensi vuodellekin olisi syytä saada rahoitusta väitöskirjan kirjoittamista varten. Niin, ja sitten pitäisi itse väitöskirjaakin työstää eteen päin seuraavien kuukausien aikana…

 

Heinäkuun jakojäännös

Rakas päiväkirja, kesä alkaa olla ohitse, elokuu käynnistyy ensi viikolla. Kotkan meripäivät, Joensuun Ilosaarirock sekä Irwin Goodman alias Antti Hammarbergin hauta Hämeenkyrössä tuli nähtyä. Siinä heinäkuun jakojäännös. Huomenna Särkänniemeen (en ole käynyt siellä kahdeksaantoista vuoteen). Sitten on aika palata hiljalleen tutkimustyön ääreen. No… jo viime viikolla kävin pariin otteeseen työhuoneella kirjoittamassa seminaarialustusta (olen siihen tyytyväinen, vaikka se ei vielä artikkelikäsikirjoitusta muistuta). Päivien lyhetessä työtahtia on syytä kiristää. Olen ilmoittautunut feministisen pedagogian kurssille. Ensimmäinen osa siitä järjestetään Helsingin yliopistolla loppukuusta. Samalla voisin toteuttaa ekskursion suomalaisen yhteiskunnan luokkaeroihin: matkustaa Kauniaisista Jakomäkeen. Olen myös listannut puistoja, joiden penkeillä haluan istua (ja juoda pussikaljaa) Helsingin kantakaupungissa.

Heinäkuussa tuli myös kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun ihminen asteli ensimmäistä kertaa kuun pinnalla. Televisiosta on tullut kaikenmaailman dokumentteja menneistä ja tulevista kuulennoista. Itseäni yhteiskuntatieteilijänä harmittaa se, että avaruustutkimuksesta tai “avaruuden valloittamisesta” puhutaan irrallaan yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta konjunktuurista. Kylmänsodan ilmapiiri kyllä mainitaan syyksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpajuoksulle kuuhun, miksi Yhdysvalloilla oli varaa sijoittaa vuosittain kymmeniä miljardeja kuuohjelmaan 1960-luvun lopulla, mutta sen syvemmälle ei analyyseissä koskaan mennä. Ei kysytä, miksi nyt 2000-luvun alussa ei ole mitään suuria projekteja – siis oikeasti suuria projekteja, joihin laitettaisiin kymmeniä miljardeja dollareita vuodessa – avaruuden valloittamiseksi, miksi utopiat ovat kuolleet ja ihmiskunta on kääntynyt sisäänpäin kuin kuluttamaan viimeisetkin kylmänsodan aikaiset sotilaskäyttöön keksityt innovaatiot loppuun (kuten esimerkiksi Internet)?

On nykyaikanikin muutama kansainvälinen projekti: CERN:in LHC-hiukkaskiihdytin (joka toivottavasti syksyllä saadaan vihdoin ja viimein käyntiin), Kansainvälinen avaruusasema ja Ranskaan rakenteilla oleva fuusioreaktorikoje ITER. Nämä kaikki ovat kuitenkin pientä verrattuna kuulentoihin tai Manhattan-projektiin…

Teknologisten innovaatioiden puutteeseen ja ennen kaikkea ihmiskunnan olemattomaan kunnianhimoon on syynä kapitalismi. Nykyinen talousjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista vaurautta, että valtioilla voisivat käynnistää mitään suuria mullistavia projekteja vaikkapa “avaruuden valloittamiseksi” (lukuun ottamatta sodankäyntiä suuryritysten puolesta, mihin aina on varaa laitta kymmeniä tai satoja miljardeja dollareita), ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä valtio ei saisi ideologisista syistä tukea suoraan mitään (paitsi sitä sodankäyntiä). Kvartaalitaloudessa ja kapitalistisessa järjestelmässä on mahdotonta käynnistää monivuotisia projekteja. Kaiken on kun olisi tuotettava pääomalle välitöntä lisäarvoa. Suunnitelmataloudessa pitkäjänteiset kunnianhimoiset ohjelmat “avaruuden valloittamiseksi” olivat mahdollisia. Nyt myös länsimaisten yhteiskuntien viimeinen vapauden linnake, yliopistot ollaan alistamassa kvartaalikapitalismille. Mistä seuraavina vuosikymmeninä ihmiskunta saa teknologiset innovaationsa ja yhteiskunnalliset utopiansa?

Jos Neuvostoliitto lähes kehitysmaan elintasolla ja bruttokansantuotteella kykeni valloittamaan ensimmäisenä lähiavaruuden 1960-luvulla, niin mihin Yhdysvallat tai Eurooppa kykenisi nykyisellä vauraudellaan, jos vain poliittinen ja taloudellinen järjestelmä olisi toisenlainen? Olisiko ihmiskunta (sic!) ottanut haltuun jo koko aurinkokunnan ja suunnittelisi poimumoottoria, jolla matkustaa naapuritähtiin?

 

Kahvia ja konjakkia maistellessa

Rakas päiväkirja, kesä- ja heinäkuun aikana Yle TV-1:ltä on lähetetty maanantai-iltaisin tragikoomista dokumenttisarjaa nimeltä Ruma Suomi. Se käsittelee Suomen kaupunkien ja kuntien arkkitehtuuria tai paremminkin niiden estetiikan puutetta. Ohjelmassa on sivuttu samoja kysymyksiä, joista kirjoitin toissa päiväkirjamerkinnässäni. Vaikka ohjelmasarja on paikoittain varsin alleviivaava, pelkään silti, ettei se saa montakaan kansalaista ymmärtämään kansalaisten itsensä olevan vastuussa kotikuntiensa kaavoituskysymyksistä ja arkkitehtuurista, estetiikasta. Pahimmillaan ohjelman tragikoominen tyyli etäännyttää ihmisiä havaitsemasta syitä ja seurauksia.

Selitysmallia sille, miksi niin moni suomalainen kunta tai kaupunki on esteettisesti ala-arvoinen, voidaan etsiä samasta logiikasta kuin niin sanotussa vaalirahoitusjupakassa. Pelissä on kolme toimijaa: kunnallispoliitikko, kauppias tai kauppaketjun edustaja ja arkkitehti. Jostain syystä monesti rumista ostoskeskuksista kuulee syytettävän arkkitehtiä, vaikka nimenomaan roistoina ovat poliitikko ja kauppias: heillä on yhteinen intressi. Tietenkään suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ei ole korruptiota, kauppias ja poliitikko nyt sattuvat vaan pitämään samoista asioista kahvia ja konjakkia maistellessa. Poliitikolle tärkeintä on näyttää aktiiviselta ja osoittaa äänestäjille “luovansa uusia työpaikkoja” ja kauppias haluaa liiketilan mahdollisimman halvalla eli maksattaa kuntalaisilla mahdollisimman paljon rakennuskustannuksista ja kunnallistekniikan rakentamisesta omien voittojensa maksimoimiseksi. Tässä vaiheessa arkkitehdin on hyvin vaikea sanoa, että kyseinen ratkaisu on sekä ekologisesti että esteettisesti kestämätön. Vaatisi myös paikallislehden toimittajalta todellista kansalaisrohkeutta nostaa kissa pöydälle. Hän olisi pian entinen toimittaja koska mitä todennäköisemmin kyseisen lehden päätoimittaja kuuluu samaan puolueeseen kuin mainitsemani kauppias ja politiikko.

Mutta ehkä Suomen kansalaiset ansaitsevat tämän kaiken rumuuden ympärilleen, itsehän he äänestävät kerta toisensa jälkeen samoja poliitikkoja kunnan- ja kaupunginvaltuustoihin tai Eduskuntaan ja ihailevat kaikenmaailman vesakeskisiä ja toivosukareita sekä ennen kaikkea käyvät heidän omistamissaan kauppakeskuksissa.

Viime viikolla oli Tammerfestit ja kävin jälleen kaikilla neljällä Kari Peitsamon keikalla (koska ne olivat ilmaisia). Ensi viikonloppuna on Joensuussa Ilosaarirock. Jos mitään mutkia ei tule matkaan, menen sinne Kotkan kautta, jossa vietän puolitoista vuorokautta tutustuen mm. papukaijan kanssa rommia juoviin ja puujalalla käveleviin merirosvoihin, joita kuulemma löytyy Kotkan sumuisten satama-altaiden vieressä olevista baareista.

 

Jorman ja Kallen jäähyväisluennot

Rakas päiväkirja, tänään olin kuuntelemassa tiedotusopin professori Kaarlo Nordenstrengin ja sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jäähyväisluentoja. Yliopiston juhlasali on täynnä, tunnelma oli samaan aikaan haikea ja harras. Viimeisten vuosikymmenien aikana Nordenstreng ja Sipilä ovat olleet yliopiston kasvot ulkopuolisille. Heidän eläköitymisen jälkeen Tampereen yliopistolle ei ole enää kaikkien tuntemia vasemmistolaisia intellektuelleja.

Oli pitkälti Nordenstrengin ansiota, että Tampereen yliopisto profiloitui punaiseksi yliopistoksi 1970-luvulla. Mutta yhteiskuntallisen toiminnan lisäksi Nordenstrengin tieteelliset ansiot ovat ilmiömäiset. Hän jäi nyt eläkkeelle virkaiältään Suomen vanhimpana professorina. On mielenkiintoista, että Sipilää ei ole samalla tavoin punaisuudesta, vaikka hän on aivan yhtä vasemmistolaisittain ajatteleva ihminen: jäähyväispuheessa Sipilä mainitsi jo lapsena ihmetellen maatyöväestön suuria tuloeroja. Hän oli hyvin toimeentulevasta perheestä eikä hänen sukunsa muille jäsenille epätasa-arvoisuus näyttänyt olevan eettinen ongelma. Hänelle se oli. Syynä siihen, miksi Sipilää ei ole pidetty niin vasemmistolaisena kuin Nordenstrengiä ja hänet on hyväksytty yhteiskunnallisena keskustelijana porvarillisissa instituutioissa, lienee hänen viikko sitten menehtynyt äitinsä YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli mm. Liberaalin kansanpuolueen presidenttiehdokkaansa 1980-luvulla.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta kun kirjauduin yliopistoon. Sipilä oli juuri tuolloin valittu Tampereen yliopiston rehtoriksi. Kun aloitin jatko-opiskelijana viisi vuotta sitten, Sipilä siirtyi yliopistomme kansleriksi.

PS. Kävin myös äänestämässä tänään. Ääneni annoin numerolle 109. Anna Mikkolaa ei tarvitse erikseen kehua, jokainen voi huomata sen lukiessaan hänen juttujaan.

 

Nato ja uusi sotilaallinen humanismi

Rakas päiväkirja, keskiviikkona Ylen TV-uutiset kertoi, että Suomen ulkoministeriön rahoittaman naisvankilan epäillään muuttuneen bordelliksi, jossa myydään miehille naisia, jotka ovat joutuneet vankilaan mm. tultuaan raiskatuksi. Kyseessä ei ole niinkään järkyttävä yksittäistapaus kuin erinomaisen surullinen esimerkki  ilmiöstä tai politiikasta, jota kutsutaan uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi.

Uuden sotilaallisen humanismin käsite tulee Noam Chomskylta, joka kuvaa sillä niin sanottujen länsimaiden käyttämää sotilaallista voimaa ihmisoikeuksien puolustamiseen. Chomsky on kiinnittänyt huomiota siihen, että niin sanotut länsimaat puhuvat ihmisoikeuksista hyvin valikoivasti ja humanistinen eli militaristinen interventio on poikkeuksetta eskaloinut kriisejä entisestään. Esimerkiksi vasta sotilasliitto Naton pommitukset sysäsi liikkeelle laajamittaisen etnisen puhdistuksen ja pakolaisaallon Kosovossa vuonna 1999. Niin ikään vasta Naton sotilaiden saavuttua Balkanille synnytti vakavan naiskauppa- ja prostituutio-ongelman.

Keskiviikkona uutisoitiin myös siitä, että Yhdysvallat oli jälleen ”vahingossa” pommittanut siviilikohteita – Afganistanin sekasortoisessa tilanteessa on mahdotonta tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välillä. Tänään Helsingin Sanomissa on kerrottu Afganistanin sotilasoperaation käyvän Yhdysvalloille jo Irakia kalliimmaksi.

Suomessa lähes kaikki puolueet ovat tukeneet Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien johdolla uutta sotilaallista humanismia. Porvarimediassa Suvi-Anne Siimeksen eroon johtanut tapahtumaketju vuonna 2006 tulkittiin lähinnä Siimeksen henkilöön kohdistuvaksi ajojahdiksi. Tosiasiassa kyse oli nimenomaan Vasemmistoliiton irtiotosta uuteen sotilaalliseen humanismiin, jota Siimes kannatti sillä verukkeella, että Vasemmistoliitto vastustaessaan sitä marginalisoisi itsensä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä oli asiasta eri mieltä koska he tiesivät uuden sotilaallisen humanismin johtavan eettiseen ja moraaliseen konkurssiin.

Vihreässä Langassa noin kuukausi sitten kolumnisti Jarkko Tontti nälvi Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintietä kun Vasemmistoliitto hiljattain vastusti Suomen lisäosallistumista Afganistanin operaatioon kirjoittamalla: “Näkisin mielelläni vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien toistamassa kasvoista kasvoihin tälle naiselle kantansa, jonka mukaan Suomen ei pidä lisätä läsnäoloaan Afganistanissa”.

Tontin tokaisu oli jo sikäli ongelmallinen, että Lapintie on ollut kasvokkain afganistanilaisen entisen naiskansanedustaja Malalai Joya kanssa. Hän oli puhumassa vuonna 2007 Vasemmistonaisten kokouksessa, jossa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Yhdysvaltojen ja Naton pyrkimys ottaa hallintaan Afganistan on lähinnä huonontanut naisten asemaa. Ylen keskiviikkoinen uutinen laittaa Tontin kolumnin ja vihreidenkin kannattaman sotilaallisen humanismin vielä kerran outoon valoon.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Oma vastaukseni on, että ei mitään – ainakaan Afganistanissa. Joskus on parempi jättää asia sikseen kun yrittää väkisin, varsinkin jos se vain huonontaa tilannetta entisestään. Esimerkit uudesta sotilaallisesta humanismista puoltavat tällaista ratkaisua. Uutta sotilaallista humanismia ei pysty oikeuttamaan edes “machiavelliläisesti” yksinkertaisesti siitä syystä, että se ei toimi: Yhdysvallat ei ole onnistunut kaappaamaan Irakin öljyjä sen enempää kuin Nato saamaan strategisia liittolaisia Keski-Aasiasta toteuttaakseen hegemoniaa harjoittamallaan politiikalla. Sen sijaan, että Suomenkin valtion rahoja käytetäisiin sodankäyntiin ulkomailla – Pirkanmaan ilmatilassa suomelaiset hävittäjät parhaillaan harjoittelevat ilmatankkausta humanitaarisia interventioita varten – tai edes kehitysapuun sotatoimialueella, olisi nämä varat mieluummin käytettävä vaikkapa niiden pakolaisten auttamiseen, integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, jotka pääsevät pois onnekkaasti sotatoimialueelta. Parhaimmassa tapauksesta tästä hyötyisi sekä pakolaisen uusi että vanha kotimaa.

Pienet pisteet kuitenkin kokoomuslaiselle ulkoministeri Alexander Stubbille. Hän kun sentään vaivautui kommentoimaan ja pahoittelemaan tapahtunutta, vaikka hän ei haluakaan yhdistää tapahtumaan laajempaan kontekstiin, kylmänsodan jälkeisen Naton politiikan totaaliseen epäonnistumiseen niin Euroopassa kuin muualla maailmalla. Sen sijaan kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, jonka hallinnon alaan järkyttävä uutinen varsinaisesti kuului, ei vaivautui heti edes kommentoimaan tapahtunutta.

 

Proffien ja tieteilijöiden kevätseminaari

Rakas päiväkirja, kirjoitan tätä laivan hytissä, oikein A-luokan hytistä, jossa on ikkunakin. M/S Mariella on muuttunut siitä kun sillä viimeksi matkustin – hieman.

Joka tapauksessa, olen aloittelemassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyä. Laivalle siirtymistä edelsi nelituntinen yliopistolakia käsittellyt Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa, jossa kävi puhumassa myös kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen. Hän puolusti edelleen arroganttiin tyyliinsä uutta yliopistolakia, mutta oli olevinaan myös niin kiireinen ettei ennättänyt jäädä seuraamaan keskustelua, muita alustuksia, joissa kaikissa oli enemmän tai vähemmän huomautettavaa lakiesitykseen. Kovimman tuomion esitti Helsingin yliopiston yksityisoikeuden professori Niklas Bruun, jonka mukaan yliopistolain valmistelu on ollut ala-arvoista ja demokratian kannalta ongelmallista. Asiasta uutisoi myös Helsingin Sanomat (tiedotteen perusteella, joka muuten julkaistiin netissä ennen kuin Bruun oli edes aloittanut puhetta).

Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa eivät edes lakia kannattavien yliopistojen hallintojen edustajat osanneet sanoa miksi lainvalmistelussa on kiirehditty ja oltu niin epädemokraattisia. Olen myös itse tätä miettinyt. Laki menisi paljon vähemmällä vastustuksella läpi, jos se olisi valmisteltu paremmin. Ainoa syy, jonka olen keksinyt, on se, että porvarihallituksella on ennen seuraavia eduskuntavaaleja kiire hävittää vuoden kevään 1968 vapauden tuulet ja sen perintönä saavutetun yliopistodemokratian, opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien suhteellisen autonomian, koska vain näin oikeisto saa seuraaviksi vuosikymmeniksi politisoitua tieteen, määritellä miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkitaan. Kyse on siis ideologiasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Näin Euroopan parlamenttivaalien lähestyessä on muistettava, että Suomen katajainen kansa ei ole tässä yksin; uusia yliopistolakeja tehdään myös muissa EU-maissa: Pariisin kevään vapauden tuulet ovat edelleen traumaattinen kokemus kaikille autoritaarista yhteiskuntaa rakastaville: niin Länsi-Euroopan porvaristolle kuin Itä-Euroopan kommunistisille puolueille.

Huomenna on luvassa pitkä kokousrupeama. Mitä todennäköisemmin maissakaan en ennätä käydä. Ihmettelen miksi liittokokous on järjestettävä laivalla. Kuvitteleeko Tieteentekijöiden liiton hallitus ihmisten karkaavan kaupungin juottoloihin, jos kokousta ei pidettäisi sillipurkissa?