Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, torstaina julkaistiin Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen toimittama teos nimeltä Sydänten presidentti. Se kertoo nähtävästi vaalikampanjasta, jonka lopputulema oli Suomen presidentinvaalien historian heikoin. Niin ikään jälleen eläkeläinen muistelee: Osmo Soininvaaralta ilmestyi hiljattain teos nimeltä Sata-komitea. Siinä kuulemma haikaillaan (mies)insinöörejä kokoomuksesta vihreisiin (josta on tullut liian feminiininen puolue?).

Luettuani näiden teosta julkaisusta aloin miettimään, että voisin ottaa kummatkin empiiriseksi materiaaliksi artikkeliin, jossa käsitelisin pieniä vihreitä miehiä ja maskuliinisuutta.

Aikaisemmin olen ohimennen Politiikka-lehden artikkelissa viitannut muun muassa Oras Tynkkysen nimitykseen valtioneuvoston ympäristöpoliittiseksi asiantuntijaksi ja siihen, että homoseksuaalisuus ei ole enää vastakkainen uudelle ylemmän keskiluokan hegemoniselle maskuliinisuudelle. Tämä on mielestäni myös yksi syy sille, miksi presidentinvaalien toisella kierroksella ero Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön välillä oli olematon. Ainoastaan seksuaalisuus politisoitui heidän välisessä kamppailussaan, eikä silläkään ollut samalla tavoin enää merkitystä kuin huhuilla SDP:n presidenttiehdokas Tarja Halosen seksuaalisuudesta vuonna 2000. Yleisimminkin vihreillä miehillä on ollut vaikeuksia erottautua kokoomuksen metroseksuaaleista ja kosmopoliittisista miespoliitikoista samalla tavoin keskustan ja demarien kalapuikkoviiksimiesten on lähes mahdotonta esittää Timo Soinia luontevammin modernia maskuliinisuutta heidän potentiaalisille äänestäjilleen.

Kuvatun hypoteesin eksplikoinnin lisäksi voisin rohkeasti esittää kysymyksen (jonka kuulin Esko Seppäsen rääväsuiselta tai ainakin jännän huumorintajun omaavalta entiseltä europarlamenttiavustajalta ircissä), että ovatko vihreät naiset kastroineet vihreät miehet kun nykyisessä vihreiden eduskuntaryhmässä on kolme homomiestä, eläkeläinen Soinindanger ja äidinmurhan tehnyt Ville Niinistö.

Toisaalta psykoanalyyttistä diskurssia paremmin vihreiden miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen käsitteistöä antaisi nähdäkseni deleuzelainen skitsoanalyysi. Perustuuhan vihreiden politiikka molaarisuuden sijasta molekulaarisuuteen: vihreän ruhtinaan ja kansanjoukkojen homososiaalinen liitto ei rakennu niinkään pienimmälle yhdistävälle tekijälle, vaan vähemmistöksi tulemiseen; kaikkien ymmärretään kuuluvan johonkin vähemmistöön, jolloin siitä tuleekin yhdistävä tekijä ja politiikan teon lähtökohta sopien kuin mitä parhaiten myöhäismodernin kapitalismin ja biovallan logiikkaan, jonka käyttövoimana on moneuden tuotanto ja tuotteistaminen.

Tällainen pohdiskelu loisi siis perustan suunnittelemalleni artikkelille, mutta mikä olisi varsinainen tutkimuskysymys?

Rakas päiväkirja, sen lisäksi, että eilen olin viettämässä puuhapäivää Pispalassa (Lauri Viidan museossa, Kujakollissa, Pispalanharjulla, Rajaportin saunassa ja Vaakon nakilla) ja tänään maistelemassa herkkuja kauppahallissa sekä laittanut parvekkeelle Tammelantorilta hakemiani punaisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia kukkia, olen katsonut netin kautta SDP:n 43. puoluekokousta.

Nähtävästi SDP:ssä on hiljalleen alkanut samanlainen sukupolvenvaihdos, joka tapahtui vasemmistoliitossa kahdessa edellisessä puoluekokouksessa.

Se, että eilen varapuheenjohtajiksi valittiin Krista Kiuru (37), Antti Lindtman (29), Eero Vainio (25), ei mielestäni ole niin kiinnostavaa kuin tämän päivän puheet, joissa ahneen sukupolven edustajat ääni väristen tajusivat, että heidän olisi aika siirtyä syrjään; vuoden 1966 eduskuntavaalien voiton innoittamana SDP:ssä aktivoituneista on enemmän haittaa kuin hyötyä nykyään sosiaalidemokraattiselle liikkeelle.

Tämä tuli ennen kaikkea esille keskustelussa valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan.

Useammassa puheenvuorossa kiitettiin nuorten osallistumista SDP:n puoluekokoukseen, mutta samaan hengenvetoon annettiin ymmärtää heidän olevan väärässä tai kykenemättömiä ottamaan huomioon kokonaisetua tai jotain muuta mystistä.

Toivottavasti allekirjoittaneesta ei tule vanhana ”suurten ikäpolvien demari”, että käyn kehumassa nuoria ja toivon liikkeen – mikä liike sitten onkaan kyseessä – nuortuvan, mutta kun nuoret sitten oikeasti saavat valtaa, niin vastustan heidän kaikkia ehdotuksiaan ”liian radikaaleina”. SDP:n ahneen sukupolven tapa kohdella nuoria aktiiveja alkaa yhä enemmän muistuttaa SKP:n etsikkoaikaa 2000-luvun alussa, jolloin Yrjö Hakasen puolueeseen tuli suhteellisen paljon nuoria mukaan, mutta jotka karkotettiin tehokkaasti pois ”eläkeläisten” toimesta muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja puolueisiin, koska heille ei uskallettu antaa todellista vastuuta eli valtaa.

Vallasta luopuminen on vaikeaa, ei ainoastaan diktaattoreille, vaan nähtävästi myös ahneen sukupolven demareille. He uhraavat mieluummin puolueen kannatuksen kuin antaisivat nuorille mahdollisuuden puolueen kannatuksen nostamiseen.

Yhteenvetona SDP:n puoluekokouksesta näin netin kautta katsottuna voisi todeta, että Mikael Jungnerin perintö demareille näyttää olevan yksi kaikkien aikojen huonoiten organisoiduimmista puoluekokouksista ja täydellinen ymmärtämättömyys demokratiasta. Puoluekokous nimittäin juuri äsken päätettiin keskeyttää, vaikka monta kymmentä aloitetta oli vielä käsittelemättä. Käsittelemättömät aloitteet siirretään puoluevaltuustolle, jossa nuoret eivät ahnetta sukupolvea kykene samalla tavoin haastamaan ja uudistamaan sosiaalidemokraatista liikettä, jotta sen kannatus nousisi viime eduskuntavaalien kaikkien aikojen aallonpohjasta.

Rakas päiväkirja, nyt kun monen viivästyksen jälkeen SpaceX on saanut onnistuneesti Dragon-kapselin matkalle kohti Kansainvälistä avaruusasemaa, on aika tehdä katsaus siihen, kuinka NASA pyrkii palauttamaan Yhdysvallat avaruuslentojen suurvallaksi.

SpaceX:n lentoa on juhlittu ensimmäisenä yksityisenä avaruuslentona. On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi Atlas V tai Delta IV -kantoraketit ovat myös yksityisten firmojen, Boeingin ja Lockheed Martinin, rakentamia. Erona on se, että SpaceX:n Falcon 9 -kantorakettia ja Dragon-kapselia ei ole tehty tilaustöinä NASA:lle, vaan SpaceX aloitti toimintansa niin sanotun yksityisen rahan turvin ja vasta myöhemmin veronmaksajat tulivat mukaan kuvioihin.

SpaceX ei ole ainoa yritys, jota NASA on viime vuosina rahoittanut.

Vastaavantyyppinen firma on Orbital Science Corporation ja sen Antares-raketti sekä Cygnus-kapseli. Myös se on tehnyt NASA:n kanssa sopimuksen, kahdeksasta lennosta Kansainväliselle avaruusasemalle vuoteen 2018 mennessä ja sen, nyt käynnissä olevaa Dragon-kapselin lentoa vastaava, koelento on aikataulutettu tämän vuoden lopulle.

OSC:n konseptista ei mielestäni ole miehitettyihin tai naisitettuihin avaruuslentoihin: Antares-raketin kantokyky matalalle kieroradalle on vain 5 000 kg (puolet siitä mihin Falcon 9 kykenee). Mutta NASA on nähtävästi rahoittanut OSC:n toimintaa siksi, ettei kaikkia pelimerkkejä kannata laittaa samaan firmaan, jotta markkinoille syntyisi kilpailua.

Boeingin CST-100 -kapselilla on potentiaalia vuosikymmenen lopulla valmistua toimivaksi alukseksi ajatellen miehitettyjä avaruuslentoja. Mutta SpaceX:n Dragon-kapselin miehitetyn version kehitystyö on Boeingin tuotetta pidemmällä ja viimeksi mainitulla ei ole edes omaa kantorakettia: CTS-100 olisi tarkoitus lennättää Atlas V:llä, mikä nostaa hintaa.

Kaikki kolme edellä lueteltua kapselia perustuvat enemmän tai vähemmän Sergei Koroljevin aikoinaan kehittelemään malliin. Sierra Nevada Corporationin pienoisavaruussukkula, Dream Cheaser, eroaa näistä. NASA onkin rahoittanut sitä kaikista innokkaimmin osana miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa. Dream Cheaserin kehitystyö on kuitenkin vaiheessa, kyseessä on 2020-luvun juttu, jos se lentää silloinkaan. Niin Euroopan kuin Venäjän avaruusjärjestön vastaavat pienoissukkulaohjelmat, Hermes ja Kliper, keskeytettiin aikoinaan liian kalliina. Niin ikään Dream Cheaserilta puuttuu oma kantoraketti.

Yhtyeenvetona voimme siis todeta SpaceX:n konseptin olevan kehittynein ajatellen niin miehitettyjä kuin miehittämättömiä avaruuslentoja seuraavan vuosikymmenen ajan.

Sen lisäksi, että Dragon-kapseli yhdessä Cygnuksen kanssa huolehtii Kansainvälisen avaruusaseman huollosta Yhdysvaltojen osalta tästä vuodesta alkaen niin kauan kuin se on taivaalla (eli ainakin vuoteen 2020 asti), niin mitä todennäköisemmin Yhdysvallat saa takasin Dragon-kapselin miehitetyn version ansiosta kyvyn lennättää astronautteja asemalle vuosikymmenen puolivälin jälkeen.

Kaiken lisäksi SpaceX on luvannut ensivuonna tehdä koelennon Falcon 9:n heavyllä, mikä tarkoittaa sitä, että Dragon-kapselilla olisi mahdollista lähettää ihminen parin vuoden kuluttua lennolle pois maan vetovoiman piiristä kuun ympäri ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1972 ja Yhdysvallat saa käyttöön kohtuuhintaisen raketin, joka kykenisi nostamaan esimerkiksi Bigelow nimisen yrityksen kehittämiä BA 330 moduuleja, joita voi taasen käyttää uuden avaruusaseman tai vaikkapa kuuaseman rakentamiseen.

Vaikka SpaceX:n kantoraketit ja kapselit kierrättävät vanhaa, on niissä muutama innovaatio, jotka pitävät sekä hinnan alhaisena että lisäävät luotettavuutta: yksinkertaiset kerosiiniä ja nestemäistä happea käyttävät moottorit sekä kalleimpien osien, kantoraketin ensimmäisen vaiheen ja kapselin komentomoduulin, kierrättäminen – koelentovaiheiden jälkeen.

Rakas päiväkirja, törmäsin interwebin ihmeellisessä maailmassa tällaiseen mielenkiintoisen kirjoitukseen. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään erikoista: kuten kirjoituksessa annetaan ymmärtää, esitys perustuu sosiaaliantropologian peruskurssiin, jonka jokainen sosiologian ja sosiaalipsykologian pää- ja sivuaineopiskelija käy – ainakin Tampereen yliopiston opintovaatimusten mukaan – kuten allekirjoittanut aikoinaan.

Haluankin lähinnä sen innoittamana alleviivata kuinka idealistinen ja materialistinen käsitys kulttuureista ei ainoastaan palaudu vanha– ja nuorhegeliläisten erotteluun, vaan myös vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan eroon.

Vaikka lienee turha sanoa, toisin kuin hommafoorumilaiset usein esittävät, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan ero ei ilmene suhtautumisessa ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen vaan ero tulee siitä, käsitteellistetäänkö maahanmuuttopolitiikkaa idealistisesti vai materialistisesti.

Vihreät, kokoomus ja perussuomalaiset edustavat nähdäkseni idealistista suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan. Ne ymmärtävät kulttuurit ja uskonnot tuotantosuhteista irrallisina entiteetteinä, jotka eivät reagoi luonnostaan toistensa kanssa. Niin ikään idealistinen lähestymistapa korostaa yksilöiden, kansallissankareiden, merkitystä historiassa. Tällainen näkökulma on modernien luonnontieteiden näkökulmasta ongelmallinen sen joutuen flirttailemaan teologian kanssa perustellakseen kansojen autenttisuuden tai sen, miksi yksilöllä olisi vapaa tahto.

Sen sijaan materialistinen eli marxilainen lähestymistapa alleviivaa kulttuurien ja uskontojen olevan tuotantosuhteiden heijastumia ylärakenteessa, kulttuurien perustan olevan todellisessa aineellisessa maailmassa eikä missään henkimaailmassa. Kuten Mikko Ahola osuvasti toteaa kirjoituksessaan, tämä on myös syy, miksi vasemmistolaiset eivät ole kiinnostuneita esimerkiksi uskonnon merkityksestä osana maahanmuuttokeskustelua, vaan puhuvat mieluummin tuotantosuhteista ja luokkayhteiskunnasta, jotka ovat konkreettisia, todellisia, asioita.

Vasemmistolaiset luottavat siihen, että kapitalismi nihilisesti hävittää kaiken pyhänä pidetyn sen edetessä ympäri maapalloa lopulta poistaen myös erot kulttuurien välillä ja lopettaen uskonnon oopiumin viljelyn. Nihilistisesti siksi, että moninaisuus on postmodernin kapitalismin elinehto. Niin sanottu luova talous kun tarvitsee monikulttuurisuutta riistääkseen sitä niin henkisesti kuin materiaalisesti.

Kun kapitalismi saavuttaa transsendentin horisontin, siinä vaiheessa me kaikki käyttäydymme ja pukeudumme samalla tavoin (kuin puhemies Mao); sulaudumme yhteen spinozalaisen substanssin kanssa. Historia loppuu – tai sitten ufot laskeutuvat maapallolle Juhan af Grannin kutsumina ja me rakennamme maailmankansalaisen identiteettiä pitäen heitä Toisina.

Rakas päiväkirja, viimeisen parin viikon aikana olen enemmän kuin ihmetellyt poliittista viestintää tai paremminkin sen heikkoutta.

Perinteisesti SKP:n Tiedonantajaa lukiessa olen törmännyt asenteeseen, jossa viestin läpimenemättömyydestä syytetään kaupallisten tiedotusvälineiden eli valtamedian tietoista syrjintää tai jopa salaliittoa. Ongelmaa ei nähdä:

(a) viestin sisällössä (eli asiassa)

(b) viestinnän muodossa (eli tavassa tai sanoissa)

Puolueet, yritykset tai kansalaisjärjestöt eivät ole halukkaita luonnollisestikaan muuttamaan viestinnän tosiasiallista sisältöä eli kohtaa a, joten he ovat yrittäneet muokata kohtaa b, eli sen muotoa. Kokoomus ja sen mainostoimisto Bob Helsinki ovat olleet tästä erinomaisia esimerkkejä. He ovat ymmärtäneet mistä poliittisessa viestinnässä on kyse.

Se, että perussuomalaisten niin sanottu työmies Matti Putkonen lähti pari viikkoa sitten Tiedonantajan linjoille lähettäen tiedotusvälineille pohjoiskorealaisen myllykirjeen, ei ole mikään ihme. Onhan sanottu, että jos Putkonen ei olisi ollut Metalliliiton ydinvoimalobbarina, myönteinen päätös kuudennesta ydinreaktorista – Otaniemen teknillisen yliopiston reaktori yleensä unohdetaan laskuista – olisi tehty jo 1990-luvulla.

Sen sijaan Hommafoorumia ylläpitäneen Matias Turkkilan nimittäminen perussuomalaisten viestintävastaavaksi osoittaa Timo Soinilta ymmärrystä, että perussuomalaisten viestinnälliset ongelmat eivät johdu kaupallisen median salaliitosta, vaan kohdassa b, eli viestin muodossa, on parannettavaa.

Turkkilalla on kova työ saada se vahinko korjattua, jonka Putkonen on saanut aikaan perussuomalaisissa viimeisen parin vuoden aikana.

Mutta eniten allekirjoittanutta on ihmetyttänyt kokoomuksen ja sen lähellä olevien piirien ulostulot sen jälkeen kun Helsingin Guggenheim-hanke kaatui kaupunginhallituksessa.

Perinteisesti Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja sen valtuuskunta EVA ovat onnistuneet rekrytoimaan viestinnän alan parhaimmiston leipiinsä. EK:n tiedottajat ovat kyenneet silmiäkään räpäyttämättä selittämään mediassa toimittajien esittämättä jatkokysymyksiä kuinka irtisanomiset ovat itse asiassa osaamisen vapauttamista työmarkkinoiden ja isänmaan palvelukseen tai kuinka ilmaisen lounaan tarjoilun lopettaminen lyhyillä lennoilla lisää asiakkaan vallinnanvaraa.

Nyt kuitenkin EVA:n puheenjohtaja Matti Apunen viime perjantain Ylen Pressiklubi-ohjelmassa sortui Tiedonantajan linjoille antaen ymmärtää, että Guggenheim-projektin epäonnistuminen ei johdu kohdista a tai b, vaan syy on viestin vastaanottajissa.

Vaikka olen aina pitänyt Apusta enemmän tai vähemmän ärsyttävänä provokaattorina, niin aikaisemmin ajattelin, että on hän sentään taitavampi media-alan ammattilainen kuin Aamulehden nykyinen päätoimittaja, mutta nähtävästi allekirjoittaneen täytyy olla itsekriittinen ja vaihtaa näkemystäni.

Rakas päiväkirja, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajilla on tapana vapun alla kirjoittaa vasemmiston tilalasta. Tänä vuonna Aamulehti tarttui haasteeseen, tosin vasta päivä vapun jälkeen. Kirjoituksessa verrataan työväenliikkeen vappua korkki auki unohtuneeseen puolityhjään simapulloon.

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa siinä, että vasemmistopuolueiden kannatus on historiallisen alhainen. Viime eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattien kannatus oli 19,1%, vasemmistoliiton 8,1% ja SKP:nä sittemmin tunnetun Pakinkylän veljet nimisen urheiluseuran äänestäjien osuus 0,3%.

Vaikka viimeksi mainittu menettikin edes teoreettisen mahdollisuuden saada oma kansanedustaja tai minkäänlaista yhteiskunnallista valtaa jo 2000-luvun puolivälissä lahjakkaimpien nuorten lähdettyä puolueesta petyttyään siihen, olisi Aamulehden pääkirjoitustoimittajan ollut syytä omankin uskottavuuden kannalta huomioida kirjoituksessaan se tosiasia, että kahdella isommalla vasemmistopuolueella on enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassa kuin vuosiin johtuen perussuomalaisten päätöksestä jättäytyä oppositioon. Vitsikkäät puheet kokoomuslaisen Jyrki Kataisen sosialistihallituksesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja.

Mutta ongelmallisin väite, jonka Aamulehden pääkirjoitustoimittaja esittää on se, että hyvinvointivaltio olisi olemuksellisesti vasemmistolainen projekti: ”Hyvinvointiyhteiskunnan [sic] valmistuessa vasemmisto on menettänyt historiallisen tehtävänsä.”

Vaikka hyvinvointivaltio samaistetaan mielikuvissa ruotsalaiseen kansankotiin ja sen kurinpidollisiin suljettuihin instituutioihin, joiden tehtävänä on tuottaa kuuliaisia heteroseksuaalisia mies- ja naiskansalaisia teolliseen massatuotantoon perustuneeseen yhteiskuntaan, Volvon tehtaalle liukuhihnaan ääreen tai Pressbyrån kassalle, oli hyvinvointivaltio alun perin Otto von Bismarckin luomus. Häntä ei perinteisesti ole ollut tapana pitää kovin vasemmistolaisena. Saksan sosiaalidemokraatit tunnetusti kuitenkin otti omakseen Bismarckin ajatuksia kehittäen niitä eteenpäin, mikä johti erinäisten metamorfoosien kautta kommunististen ja sosiaalidemokraateista vasemmalle sijoittuvien puolueiden syntymiseen Saksassa ja pohjoismaissa. Nämä kun kokivat hyvinvointivaltion ongellisena kuin Björn ”Nalle” Wahlroos vastustaen oikeiston ja sosiaalidemokraattien konsensusta ja kuriyhteiskuntaa.

SDP:stä vasemmalle sijoittuville puolueille tuotannontavan muuttuminen, siirtyminen modernista teollisesta massatuotannosta ja sen tuotantosuhteita uusintaneesta hyvinvointivaltiosta kohti postmodernia informaatioteknologialle ja palveluille perustuvaa yksilökeskeistä kulutusyhteiskuntaa, ei ole yhtä haasteellinen kuin sosiaalidemokraateille.

Toki myös vasemmistoliitossa on sukupolvien välinen ristiriita ja tämä ilmenee esimerkiksi keskustelussa perustulosta tai kansalaispalkasta. Aamulehden pääkirjoitustoimittaja on siinä oikeassa, että SDP ja vasemmistoliiton suurten ikäluokat elävät yhä modernissa yhteiskunnassa ja yrittävät tehdä politiikkaa sen logiikalla postmodernissa yhteiskunnassa.

Viime vuoden ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmistoliittoa lähellä olevat listat nousivat suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi ylioppilaskunnissa jättäen vihreät nuoret ja opiskelijat sekä kokoomusopiskelijat taakseen. Demariopiskelijat saivat lähinnä hajapaikkoja.

Vasemmisto-opiskelijoiden vaalivoittoa ylioppilaskuntien vaaleissa ei pidä liioitella, mutta ”unohtamalla” sen Aamulehden pääkirjoitustoimittaja itse tunnustaa kuuluvansa vanhempaan sukupolveen tai olemaan ymmärtämätön postmodernin yhteiskunnan poliittisista virtauksista väittäessään, että ”[v]ain kourallinen uskollisia vaeltaa vanhasta muistista kuuntelemaan rituaalisyistä pidettyjä poliittisia puheita. Mahtavat marssit ja suuret joukkokokoukset ovat pelkkä haipuva muisto.”

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa, jos vertailukohdaksi otettaisiin 1970-luku (olettavasti kirjoittajan oman nuoruuden). Mutta jos otamme vertailukohdaksi 1990-luvun lopun, niin sekä osallistujamäärät että nuorten osuus ovat kasvaneet vappumarsseilla huomattavasti. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole sosiaalidemokraatteja.