Rakas päiväkirja, luin Mikael Jungnerin Toimistokuukkelin. Viikko sitten keksin pyytää kustantajalta kappaletta, jotta allekirjoittaneen ei tarvitsisi vähäisiä eurojaan näinä taloudellisesti haastavina aikoina siihen tuhalta. Vihjasin, että olen tekemässä suomalaisista eturivin miespoliitikoista artikkelia tieteelliseen julkaisuun (mahdollisesti myöhemmin laajempaakin tutkimusta) ja suunnitellut kirjoittavani artikkelista myös populaarimpaa versiota jonnekin sanomalehteen tarjottavaksi.
Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.
Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.
Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.
Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.
Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.
Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.
Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.
Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).
Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.
Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.
marraskuu 25, 2011 at 10:55 pm
No tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen Jiri eri mieltä kanssasi, eikä varmasti viimeinen. Jungnerin kirja on erittäin raikas tuulahdus Suomalaisen ummehtuneen johtamisen hometalossa ja toivon totisesti, että kirja kuluu kapitalistisetien, mutta ennen kaikkea pystyyn kuolleiden kunnan virkamiesten pölyisissä kalmistoissa.
Mitä haittaa siitä on duunarille, jos häntä vihdoinkin ruvetaan johtamaan asiallisesti? Mitä haittaa on siitä, jos kyseenalaistetaan kapitalistien ikiaikaiset opit, että raha ja ahneus motivoi ihmisiä parhaiten? Mitä haittaa on siitä, jos lähdetään mukaan romuttamaan vanhoja johtamisen oppeja ja toivotetaan avosylin vastaan mm. Daniel Pinkin saarnaama oppi siitä, että olemme “purpuse driven beings”, jotka haluavat tulla hyväksi työssään, joita ajaa eteenpäin intohimo, jotka haluavat tehdä työtä jolla on tarkoitus?
Tiedätkö Jiri, että näitä samoja asioita saarnaavat nykyään myös suomen parhaimmat liikkeenjohdon konsultit, yritysvalmentajat ja muut vastaavat henkilöt, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suomalaiseen liike-eläään? On jo aikakin vihdoin romuttaa kyttääminen, käskyttäminen ja management by perkele.
Ei Jungner keksinyt pyörää. Toimistokuukkelin ansio on se, että yksiin kansiin on kerätty suomen kielellä niitä mielipiteitä, sitä henkeä ja sitä sähköä jota nyt on ilmassa johtamisen ja yhteiskuntamuutoksen suhteen.
Jos joidenkin henkilöiden tässä maassa pitäisi nöyrtyä ja lukea Machiavellinsä, ne henkilöt eivät ole Jungnereita, Soininvaaroja tai muita vastaavia henkilöitä, jotka ovat, innostuneita, uutta luovia, joukkoälyyn luottavia ja ajan tuulia hyvin haistelevia älykköjä. Kaikkein elitistisemmin kansan mielipiteeseen tai kulloinkin vallitseviin megatrendeihin suhtautuu tietty joukko vasemmistosta, joka on jumittunut jonnekin etujoukkoajattelun rapistuviin norsunluutorneihin, kädessään Marxin Pääoma ja taskussaan Kommunistinen manifesti.
Menossa on sataan vuoteen suurin paradigman muutos koko yhteiskunnassa, täydellinen hetki tavallisella kansalla ottaa valta pois eliitiltä, eikä vasemmisto osaa hyödyntää momentumia, koska se ei osaa puhutella kansaa kuten sen pitäisi. Tämä(kin) hetki menee siltä ohi niin, että hippulat vinkuu.
Jiri, peiliin katsomisen paikka on nyt jollain muulla kuin Jungnerilla…
marraskuu 26, 2011 at 7:24 am
Mielestäni en kauheasti arvostele Jungnerin johtamisoppeja tai tilannekatsausta nykyisyydestä sinänsä. Fordistinen tuotanto tuotti erilaista johtajuutta kuin postfordismiin perustuva tuotanto ja viimeksi mainitusta katsottuna edellisen tuotannontavan kurinpidolliseen valtaan perustuneet johtamisopit vaikuttavat varmasti karkeilta ja brutaaleiltakin.
Mutta on myös tunnustettava, että puoluesihteerille ainoa menestyksen kriteeri on puolueen kannatus. (Etujärjestöpolitiikassa kriteerinä voisi olla jonkin asian eteenpäin ajo riippumatta siitä kuka sitä kannattaa tai vastustaa.) SDP:n tilanne ei näytä kauhean hyvälle ja vaikuttaakin siltä, että useampi SDP:n potentiaalinen äänestäjä kaipaa vanhaa kurinpidollista yhteiskuntaa käskyttämisineen kuin Jungner haluaa myöntää.
Jungner saattaa siis olla hyvä yritysjohtaja, mutta puoluesihteeri ei ole yritysjohtaja tai ainakaan vielä hän ei ole osoittanut menestystä tällä alalla.