Rakas päiväkirja, olen yrittänyt nyt pari vuotta miettiä sitä, miksi niin sanotun kolmannen aallon oikeistoradikalismi identifioivat oman poliittisen subjektipositionsa määrittelemällä poliittisen agendansa antikommunismiksi. Tämä tulee esimerkiksi tamperelaisen Muutos 2011 -aktiivi Jari Leinon aloituspuheenvuorossa Yliopisto-TV:n ohjelmassa. Samoin vapaan tutkijan Milla Hannulan kirjassa maahanmuuttokritiikin lyhyestä historiasta kerrotaan kuinka antikommunismi oli keskeisiä tekijöitä kun 1990-luvun lopulla suomalainen kolmannen aallon oikeistoradikalismi alkoi järjestäytyä helsinkiläisessä kirjakaupassa.
Hannula esittää kaksi syytä antikommunismille. (1) Kolmannen aallon oikeistoradikalismi perustuu antikommunismille, koska Frankfurtin koulukuntalaiset olivat yhdistäneet Freudia ja Marxia esittäen autoritaarisen persoonallisuuden (mikä siis mahdollisti natsismin nousun 1930-luvulla) polveutuvan porvarillisista patoumista. (2) Etelä-Afrikan ANC:n juuret ovat kommunismissa ja Hannulan mukaan 1990-luvun lopulla oikeistoradikaaleissa piireissä tulkittiin Afrikan ongelmien juontuneen apartheidin loppumisesta ja Nelson Mandelan noususta valtaan.
Hannulan perusteista kumpikaan ei oikein vakuuta ilman, että kolmannen aallon oikeistoradikaaleja täytyisi pitää vainoharhaisina salaliittoteoreetikkoina. (1) En jaksa uskoa, että parin Saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisen sosiologin analyysit olisivat niin katkeroittaneet joitain suomalaisia “sotakirjallisuuden harrastajia”, että he olisivat päättäneet alkaa maahanmuuttokriitikoiksi (sikäli kun he olivat edes kuulleet Herbert Marcusesta, Theodor W. Adornista tai Max Horkheimerista). (2) En myöskään usko, että antikommunismi selittäisi joidenkin sankareiden antipatioita ANC:tä kohtaan. Jos näin olisi, eikö maahanmuuttokriitikoiden pääasiallinen vihan kohde pitäisi olla Kiinan kansantasavalta? Se ei ole ainoastaan kommunistinen valtio, vaan siitä on tulossa seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa aikuisten oikeasti todellinen supervalta kyeten vaikuttamaan jokaisen maapallon asukkaan asioihin halusivat nämä tai eivät jättäen teoriat Eurabiasta varjoonsa.
Leino taasen antaa ymmärtää nykyisen maahanmuuttopolitiikasta olevan päättämässä taistolaiset tai jotain sinne päin. Tietenkin voi väittää, että Kokoomus on oikeasti vasemmistolainen puolue, mutta politiikan tutkijan yhtälössä on tullut jokin virhe, jos ilmiötä ei kykene ymmärtämään ilman hulluuden käsitettä tai ajattelemalla, että väitteen esittäjän täytyy olla vainoharhainen.
Voi myös olla, että Leino ei oikeasti ole huomannut minkälainen hegemonia Kokoomuksella on tällä hetkellä. Suomessa on kokoomuslainen pääministeri samoin kuin useimmat ministeriöiden johtavat virkamiehet ovat kokoomuslaisia. Puolustusvoimien ylimpien upseerien keskuudessa, suojelupoliisissa, korkeimmassa oikeudessa, suurimpien sanomalehtien päätoimittajina ja omistajissa sekä suuryritysten johtokunnissa on niin ikään Kokoomuksella vahva kannatus. Kaiken lisäksi kyseinen puolue on myös galluppien mukaan tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Kuvitteleeko Leino tosissaan, että sitten joku Takahikiän yliopiston naistutkimuksen lehtori päättää Suomen maahanmuuttopolitiikasta?
Politiikan tutkijalle on itsestäänselvyys, että nimenomaan Neuvostoliiton hajoaminen ja vasemmiston heikentyminen 1990-luvun alussa mahdollisti globalisaation: pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ennen kaikkea ihmisten vapaan liikkuvuuden. Ei suinkaan suunnitelma- tai sekataloutta kannattanut vasemmisto vaan globaalia kapitalismia ja Euroopan yhdentymistä tukenut poliittinen oikeisto on heikentänyt kansallisvaltioiden asemaa. Niin ikään Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa islamilaisten puolueiden nousu mahdollistui vasta sen jälkeen kun sosialistipuolueet eivät enää saaneet tukea Neuvostoliitolta. Ajatus yksilöstä yhteisöä tai valtiota tärkeämpänä ja ruumiillisten erojen kieltäminen tulee niin ikään klassisesta liberalismista, mikä on yleensä ymmärretty oikeistolaiseksi ideologiaksi.
Koska en ole tyytyväinen selitysmalleihin, miksi kolmannen aallon oikeistoradikalismin juuret olisivat antikommunismissa, on ilmiötä pyrittävä ymmärtämään jotenkin toisella tavalla. Yksi vaihtoehto on, että kyse olisi enemmänkin joidenkin piirien moraalisesta paniikista, joka liittyy naisemansipaatioon. Antikommunismi on lähinnä eufemismi antifeminismille? Tässä mielessä kolmannen aallon oikeistoradikalismi on lähempänä ääri-islamilaisuutta kuin kumpikaan osapuoli haluaisi tunnustaa. Niillä kummallakin on yhteinen vihollinen ja visio siitä, miten maailman tulisi maata.
lokakuu 28, 2011 at 8:09 am
Asiasta tulee helpompi jos sitä pohtii sen kautta että antikommunismi ei olisi niinkään kommunismin vastustamista vaan kommunistien vastustamista. Joillekin on kehittynyt fiksaatio siitä, että kommunistit ovat se erityisen paha ihmisryhmä jonka vastustaminen Suomen oloissa on edelleen erityisen tärkeää.
Samoin siihen liittyy kuva kommunisteista nimenomaan vihollisina – heidän aatettaan ei nähdä loogisena ja omista lähtökohdistaan ponnistavana aatteena vaan nimenomaisena yrityksenä tuhota Suomi ja muut länsimaat tarkemmin määrittelemättömästä syystä, ns. yleisen pahuuden takia. Näinpä voidaan ajatella että entisajan kommunisteista on tullut nykyajan “mamuttajia”, “viherpiiperöitä”, “femakkoja” jne koska sekä kommunismi että “mamutus”, “viherpiiperöys”, “femakkous” jne nähdään aatteina joiden perustana on länsimaailman tuhoaminen (valmistelu Neuvostoliiton hyökkäykseen, islamisaatio, elintason tuhoaminen, perhekäsityksen tuhoaminen jne.)
Samoin Neuvostoliiton romahtaminen on varmaankin tärkeämpi historiallinen etappi kuin ANC:n valtaannousu – se poisti tehokkaasti varsinaisen kommunismin vihollisena länsimaissa, mutta jätti sen kysymyksen mitä ne kaikki kommunistit sitten tekevät. Eivät kai ne ole lopettaneet yksisilmäistä taisteluaan länsimaailmaa vastaan? Vastaus on, että ne ovat siirtyneet muihin liikkeisiin – maahanmuuton kannattajiksi, feministeiksi, ympäristöliikkeen jäseniksi jne. ja jatkavat toimintaansa tätä kautta.
Voidaan pohtia myös nuorten antikommunistien pettymystä siihen että mitään varsinaista vastustettavaa ei enää ollut, Kiinakaan ei sellaiseksi oikein enää kelvannut (Yhdysvalloissa kyllä oli oikeistolaisissa piireissä merkittävääkin Kiina-vastaista liikehdintää, mutta eurooppalaisille se ei koskaan ollut oikein tarpeeksi uhkaava.) Piti saada oman sukupolven Suuri Kamppailu, ja kamppailu islamismia – ja vasemmistoa, jonka tulkittiin kannattavan sitä länsimaissa – vastaan kelpasi sellaiseksi. (Lisäksi nykymaailmassa toki vallitsee vahvana se diskurssi että Kiina ei ole enää kommunistinen valtio, joten se on sikälikin huono vastustettava antikommunisteille.)
Kyllä ainakin nimet Adorno ja Marcuse muuten tunnetaan oikeistoradikaalien piireissä. Katso vaikka Breivikin manifestia.
lokakuu 28, 2011 at 11:23 am
Epäilen kuitenkin, että Frankfurtin koulukuntalaiset on löydetty jälkikäteen yhdysvaltalaisilta hellaribloggareilta. 1990-luvun lopulla suomalaiset ”sotakirjallisuuden harrastajat” tuskin olivat kauhean kiinnostuneita heistä.
Aihe, josta ajattelinkin joskus kirjoittaa on se, että oikeistoradikaalit viittaavat samoihin meemeihin (sic) kuin Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto. Väitteet marksilaisten rapauttavasta vaikutuksesta tai Eurabiasta ovat eräänlaista maallistuneita versioita helluntailaisissa piireissä (kuten edellisessä kirjoituksessa käsittelemistäni Juha Ahvion jutuissa) esitetyistä lopunajan profetioista.
Eurooppa Yhdysvaltaisten protestanttien ja muslimien välisenä taistelutantereena on kuin Googin ja Magogin sota Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston visioissa jne.
Mielestäni hellarit ovat asteen verran loogisempia tai ainakin mielikuvituksellisempia. He pyrkivät edes jotenkin perustelemaan antikommunismiaan.
Kummallakin on kuitenkin yksi paha virhe. He kuvittelevat vasemmiston olevan syy nykyiseen maailmanmenoon. Vaikka se, miksi homoseksuaalisuudesta on tullut hyväksyttävämpää tai ihmisten liikkuvuus on lisääntynyt, on tapahtunut vasta vasemmiston konkurssin jälkeen 1980-luvun lopulla. Eli jos maailma on nyt tuhoutumassa (mitä vahvasti epäilen), niin se on kyllä kapitalistisen järjestelmän itsensä aiheuttama olotila tai kuten Marx totesi aikoinaan: kapitalismi tuottaa omat haudankaivajansa ja häpäisee kaiken pyhänä pidetyn. Ei siihen vasemmistoa tarvita.
lokakuu 28, 2011 at 9:02 pm
“Eli jos maailma on nyt tuhoutumassa (mitä vahvasti epäilen), niin se on kyllä kapitalistisen järjestelmän itsensä aiheuttama olotila tai kuten Marx totesi aikoinaan: kapitalismi tuottaa omat haudankaivajansa ja häpäisee kaiken pyhänä pidetyn. Ei siihen vasemmistoa tarvita.”
No tämä hyvin ainutlaatuinen “ei siihen meitä tarvita” -asennoituminen kieltämättä selittää sen, miksi suomalainen vasemmisto on ollut viime vuosina niin ylivoimaisen aikaansaapaa ja uutteraa, ja miksi sillä on niin huomattava vaikutusvalta yhteiskunnassa tätä nykyä.
Istutte paikallanne ja pyörittelette peukaloita. Kyllä se systeemi tuottaa omat haudankaivajansa. Niinpä niin.
Best,
J. J.
lokakuu 28, 2011 at 8:58 pm
Hannulan kirjassa ei käsittääkseni mainita Etelä-Afrikan tilannetta minään yleisenä syynä sisulaisten “antikommunismiin”. Siihen esiintyy viittaus muistaakseni vain narratiiviin liitetyssä Mikko Mikonmaan haastattelussa, jossa mainittu henkilö kertoo lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksista Etelä-Afrikassa. Hannula ei käsittele tai arvioi tätä haastattelua oikeastaan millään tavalla.
Frankfurtin koulukunnan hän mainitsee samalla tavoin vain ohimennen, selostaessaan miten “vasemmiston ja nationalismin välillä on historiallinen juopa”. Kyse on pelkästä yleisestä suurten linjojen kuvauksesta. Se pitää tietysti paikkansa, että Hannula ei tässäkään millään tavalla edes yritä sitoa kuvailemaansa suomalaista “kansallismielisyyttä” tähän kontekstiin. Hän nyt vain tuntuu pitävän itsestäänselvänä, että pakkohan sellaisen yhteyden on olla olemassa, kun kerran kyseessä on historiallinen vastakkainasettelu. Eli ei noihin hänen tulkintojensa ruotimiseen kannata sen enempää aikaa haaskata.
Se, että porvarispuolueilla ja etenkin Kokoomuksella on ollut harvinaisen vahva asema viimeiset puoli vuosikymmentä on tietysti tosiasia, mutta eihän sillä ole mitään väliä. Eihän tuossa marginaalien asennoitumisessa ole kyse mistään muusta kuin siitä perinteisestä asiasta, että status quon kallistuessa jommallekummalle poliittiselle laidalle se tuottaa aina sellaista radikalismia, joka haluaisi mennä vieläkin pidemmälle. Aikoinaan vuodesta 1966 alkaen tätä maata luotsattiin paljolti salonkikelpoisen keskustavasemmistolaisen politiikan merkeissä, niin sosiaalisesti kuin arvojen osalta. Tietystikään se ei riittänyt sen ajan eri vasemmistoradikaaleille, jotka kaipasivat enemmän säpinää ja vieläkin vahvemmin vasemmistolaista, vallankumouksellista ja tiedostavaa politiikkaa. Vastaavalla tavoin tänä päivänä on itsestään selvää, että vuodesta 2007 jatkunut salonkikelpoinen keskustaoikeistolainen politiikka ei miellytä erinäisiä tahoja, jotka haluavat aidompaa, vahvempaa, todellisempaa “kansallismielistä” ja tiedostavaa politiikkaa.
Mikäli poliittinen historia toimisi normaalisti, seuraavaksi tapahtuisi sama ilmiö, mikä toistui aikoinaan vuonna 1970. Tuolloin vasemmistoradikalismi leimasi valtavirrankin maltillisen vasemmistolaisuuden, ja protesti kanavoitui kannatuksen painopisteen siirtymisessä oikeiston ja populistipuolueiden suuntaan. Vastaavasti voisi nyt odottaa, että oikeistoradikalismi leimaa ajan mittaan valtavirran maltillisen oikeistolaisuuden, ja protesti alkaa kanavoitua perinteisten vasemmistopuolueiden ja mahdollisesti kokonaan uudenlaisen vasemmistopopulismin suuntaan.
Koska nykypäivän vasemmistolaiset eivät tässä maassa erityisemmin kykene mihinkään järkevään julkiseen toimintaan, näin tuskin kuitenkaan tulee käymään.
Best,
J. J.
lokakuu 31, 2011 at 12:54 pm
Eikös just globaalikapitalismin vastustaminen ole tavallista natseille (ja meinaan just kansallissosialisteja)?
lokakuu 31, 2011 at 10:54 pm
Mjoo, ja six oikeistoradikaalien “todellisen” vihollisen Suomessa luulisin olevan kokoomus.
marraskuu 2, 2011 at 11:36 am
Erinomainen tilannekuva sekä Niemiseltä että Jaloselta. Ottaen huomioon, että “perinteiset” puolueet ovat 1905 suurlakon peruja, lienee vain ajan kysymys, milloin puoluekentän uudelleen järjestäytyminen käynnistyy.
Ennemmin tai myöhemmin Jalosen kuvaama status quon kallistuminen tapahtuu jälleen. Voi olla, että jo kuluvan vaalikauden aikana. Tai sitten siihen kuluu vielä pitkä aika.
Olennaista on, että Soinin 1990 kaavailema “uusi oikeistopuolue” on määritellyt itsensä niin ambivalentisti, että se on toistaiseksi imenyt kannatusta vasemmaltakin laidalta.
Soinin asemaa hänen oman puolueensa sisällä on viime kuukausina yhä selvemmin kyseenalaistettu. Jos hänen kilpailijansa saavat tahtonsa läpi, puolueesta voi todella tulla se “uusi oikeistopuolue”.
Reaktiivisuuden sijaan muiden puolueiden pitäisi tietenkin kyetä määrittelemään itsensä omista lähtökohdistaan, eikä Soinin puolueen kautta.