Rakas päiväkirja, olen ihmetellyt miksi nyt viikon loppuna on kohistu siitä, että Kokoomus on saanut vaalirahoitusta yrityksistä, joissa on valtionomistuksia enemmän tai vähemmän. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutisoitavaa, että Suomi on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja tällä on pitkät perinteet; kuten Kokoomuksen hallintojohtaja Jarmo Pekkala Ylen uutisille toteaa: ”Näinhän tämä yksityinen puoluerahoitus on aiemmin toiminut”. Seuraavaksi odotan, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen osoittaa poliittista selkärankaa ja kykyä eettiseen ajatteluun vastatessaan kysymykseen pitäisikö valtioyhtiöiden pidättäytyä vaalirahoituksesta, että hän odottaa Lauri Tarastin työryhmän selvitystä.

Vakuutuskonserni Sampon Kokoomukselle antamasta 75 000 euron puoluerahoituksesta päätti kuulemma yksinomaan sen silloinen pääjohtaja ja hallituksen jäsen Björn Wahlroos. Tein tässä vaatekaapin sisällöstä inventaariota tänään ja totesin sen tilan tyydyttäväksi. Kahta vaatekappaletta olen himoinnut ja niistä kummastakin tulee mieleen tuo entinen vähemmistökommunisti: Bossin klubitakkia ja viininpunaisia suoria housuja. Ne päällä olisi hieno kävellä pitkin Tampereen katuja, yliopiston käytäviä ja istua lautamiehenä käräjäoikeudessa. Edellä mainituista vaatekappaleista ensimmäisiä on Stockmannin myynnissä, mutta niiden hinta on useampi sata euroa. Jälkimmäisiin en ole törmännyt, Björn Wahlroos hankki kuulemma omat pinkit housunsa Ruotsista.

Vaateinventaarion ja suomalaisesta korruptiosta käydyn keskustelun lisäksi lauantaina ennätin osallistua jälleen lukupiiriin, jossa luetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Lukupiirin jälkeen saunoimme, uimme ja paistoimme makkaraa. Lukupiiri pidettiin poikkeuksellisesti Hervantajärven rannalla sijainneella mökillä. Olen vasta nyt kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vuosina yliopisto-opiskelijat ovat radikalisoituneet ainakin Tampereen yliopistossa. Siinä missä 2000-luvun alussa riitti ”vasemmistolaiseksi” se, että oli hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan ja äänesti edes Vihreitä, niin nykyään tämä ei riitä. Esimerkiksi tämän päivän yhteiskuntatieteiden ja filosofian opiskelijat tekevät oikeasti eron Vihreisiin ja vasemmistopuolueisiin; pikkuporvarillisen edistyksellisyyteen ja analyyttiseen kapitalismikritiikkiin. He näyttävät jopa olevan tietoisia siitä, ketkä vanhemman sukupolven yliopisto-opettajat ja -tutkijat ovat kääntäneet takkinsa; kuinka monet aikaisemmin vasemmistolaiset 1980-luvulla hylkäsivät marxilaisen filosofian petyttyään tekemiinsä olkinukkeihin ja kääntyivät kohti postmodernia ajattelua (ja puoluepoliittisesti Vihreitä). Se, onko kyse yksittäistapauksesta vai jostain laajemmasta tendenssistä, nähdään syksyllä järjestettävien ylioppilaskunnan edustajiston vaalien yhteydessä.

Keskiviikkona osallistuin toiseen lukupiiriin: alustin miestutkimuksen lukupiiriläisille otsikolla ”Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi”. Jo ennen tätä alustusta olin päättänyt työstää paperia, johon alustukseni perustui, eteen päin – itse asiassa halkaista sen kahtia: kirjoitan siitä teoreettisemman version uudelleen englanniksi ja lähetän sen arvioitavaksi Nordic Studies of Masculinities nimiseen julkaisuun. Sitten kirjoitan käytännöllisemmän artikkelikäsikirjoituksen, jonka taasen pyrin saamaan julkaistuksi Politiikkaan. Jälkimmäisessä olisi tarkoitus problematisoida sitä, kuinka hegemonisen maskuliinisuuden käsite toimii ymmärtäessä Suomen poliittista järjestelmää. Esimerkkinä käyttäisin ulkoministeri Alexander Stubbia. Hänestä kun on viimeisen vuoden aikana melkein enemmän julkaistu juttuja siitä, kuinka hän on osallistunut miehekkäästi triatloniin tai maratonille, kuin varsinaiseen hänen työtehtäväänsä liittyviä artikkeleita. Täytyy olla tarkka ettei puhu itseään pussiin: olen kritisoinut hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä ja nyt sitä soveltaessa pitää ottaa oma arvostelu huomioon. Toiseksi pitää tietää kysymyksenasettelun rajat: hajanaisesti iltapäivälehtien tai Suomen kuvalehden juttuja selaamalla ei voi esittää mitään ”yleistä teoriaa” maskuliinisuuden ja Suomen poliittisen järjestelmän suhteesta. Mutta ehkä joitain alustavia huomioita kykenen tekemään esimerkiksi maskuliinisuuden, urheilun ja politiikan kolmiyhteydestä.

Olen odottanut, että joku hyödyntäisi kriittisen miestutkimuksen ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitteitä politiikan tutkimuksessa. Koska kukaan ei ole näin tehnyt täytynee allekirjoittaneen uhrautua. Mikko Lehtosen teos Pikkujättiläisiä vuodelta 1995 sisältää artikkelin Miesten mies: Ilkka Kanerva. Se on käsittääkseni ainoa tutkimus missä on hyödynnetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä problematisoidessa Suomen poliittista elämää. Eikä Lehtonenkaan ole politiikan tutkija vaan media- ja kulttuuritutkija. Hänen kysymyksenasettelu on siten hieman erilainen.

Uskon saavani edellä kuvatun artikkelikäsikirjoituksen ensimmäisen version jo ensi viikolla valmiiksi. Sen jälkeen alan kääntämään mainitsemaani teoreettisempaa artikkelikäsikirjoitusta englanniksi. Loppukuusta käynnistyy myös syksyinen apurahojen hakukausi: ensi vuodellekin olisi syytä saada rahoitusta väitöskirjan kirjoittamista varten. Niin, ja sitten pitäisi itse väitöskirjaakin työstää eteen päin seuraavien kuukausien aikana…

About these ads